26.4.2015 Sanna Porokara

Turha itkeä kun maito on jo maassa

Imetys jaksaa korventaa näin tuoreen äidin sielua. Kaikista vaikeuksista johtuen koko imetys tyssähti alkutekijöihinsä. Missään vaiheessa epäonnistuminen ei käynyt edes mielessä. Onhan yleinen mielipideilmapiiri äärimmäisen imetysmyönteinen ja muita vaihtoehtoja ei tunnu edes olevan. Tunsin (ja hetkittäin tunnen vieläkin) olevani epäonnistunut äiti. En pysty edes ruokaa lapselleni tarjoamaan niin kuin pitäisi.

Itku kurkussa pumppasin maitoa vauvan ollessa osastolla ja sain sen riittämään lapsen tarpeisiin. Osastolla maito tarjottiin pullosta, ei ollut aikaa imetysharjotuksille ja tärkeintä oli tietää, että lapsi syö varmasti. Meillä ei ollut yhteistä harjoittelumahdollisuutta synnyttäneiden vuodeosastolla.

Lapsi pääsi kotiin kuuden päivän ikäisenä ja hormonihöyryisellä höttöpäälläni kuvittelin, että imetys starttaa tuosta vaan kotiolosuhteissa. No ei lähtenyt toimimaan, vaikka saimmekin pika-apua alkuun keskussairaalan imetyspoliklinikalta. Vauvan hermo (ja jälkikäteen ajatellen minunkaan hermoni) ei riittänyt yhteispeliin helpon ja nopean pulloruokinnan jälkeen. Yritimme ja yritimme, useimmat yrityksen päätyivät kimppaparkuun ja rintamaidon tarjoamiseen pullosta. Vauvan paino lähti laskuun ja tulimme siihen tulokseen, että syötämme pullosta pumpattua maitoa kunnes paino nousisi taas.

Tuolloin istuin itkeskellen kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden vauvan huoneen nurkassa rintapumpun kanssa. Vuorokaudesta tuhrautui kolmisen tuntia pelkästään maidon pumppaamiseen. Hermo oli jatkuvasti kireällä, muistin syödä kerran tai kaksi päivässä ja maidonnousuun liittyviä megahypoja tuli useamman kerran vuorokaudessa. Elin käytännössä Mehukatilla. Tilanne tuntui kestämättömältä, mutta en uskaltanut tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen, sillä pystyinhän kuitenkin tarjoamaan lapselleni pelkästään äidinmaitoa.

Luonto teki päätöksen puolestani. Sain synnytyksen jälkeiseen infektioon varsin järeän antibioottikombon, jonka seurauksena vauvan vatsa ei kestänyt maitoa maitohappobakteereista huolimatta. Hampaat irvessä edelleenkin pumppasin kaiken maidon viemäriin ja siirryimme tarjoamaan tyttärellemme vain äidinmaidonkorviketta. Pari päivää antibioottien aloittamisen jälkeen maidon määrä väheni huomattavasti. Sama toistui seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.

Yritin pumpata enemmän tuloksetta ja pelkän rintapumpun näkeminenkin sai ahdistumaan. Kun en enää saanut itsestäni irti edes yhden aterian maitomäärää, päätin lopettaa, vaikka vaikealta se tuntuikin. Antibioottikuurejakin oli vielä pari päivää jäljellä. Toistaalta tunsin pientä helpotusta. Eipä siinä juuri oksitosiini (=maidontuotantoa ylläpitävä mielihyvähormoni) virrannut kun pää tuntui halkeavan huolesta sekä silkasta pelosta ja kroppakin oli ihan raatokuosissa.

Rintamaitomadonnasta korvikemutsiksi

Nyt kun äidinmaito ei enää ollut realistinen vaihtoehto, piti miettiä vakavasti äidinmaidonkorvikkeita. Netistä ei juuri ole apua, ns. korvikekoodi estää korvikkeiden markkinoinnin ja valmistajat saavat kertoa sivustoillaan jotakuinkin vain saman mitä purkin kyljessä lukee. Oli nöyryyttävää klikkailla kiinni ponnahdusikkunoita, jotka vannottivat, että ymmärränhän äidinmaidon olevan lapselle parasta ravintoa, ennen kuin pääsin lukemaan tuotetietoja. No totta helvetissä ymmärrän, lopettakaa jo syyllistäminen! Kasapäin löytyy kyllä erilaisia nettikeskusteluja, joista ei käytännössä juuri ole apua jokaisen lapsen ollessa yksilö vatsansa sietävyyden suhteen.

Kurkistin mitä imetyksestä sanotaan Diabeetikon hoito raskauden aikana -suosituksessa. Huoli korvikkeista kasvoi potenssiin kymmenen:

Diabeetikkoäitiä kannustetaan muiden äitien tavoin kuuden kuukauden täysimetykseen. Tämän jälkeen on suositeltavaa jatkaa imetystä, kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Imetys ehkäisee lapsen liikapainoa ja riskiä sairastua diabetekseen. Erityisesti perheissä, joissa isä, äiti tai sisarus sairastaa tyypin 1 diabetesta, voitaneen tutkimusten mukaan vähentää lapsen tyypin 1 diabeteksen riskiä tukemalla täysimetystä ja noudattamalla suositusten mukaista aikataulua lisäruokien aloittamisessa.

Aloin maanisesti kaivaa tietoa korvikkeista ja voisimmeko korvikevalinnalla pienentää lapsemme potentiaalista sairastumisriskiä. Nykytietämyksen valossa ainoastaan insuliinittomalla lehmänmaitopohjaisella korvikkeella voi olla sairastumisriskiä pienentävä vaikutus diabetesgeeniä kantavilla lapsilla. Tällaista korviketta ei ole olemassakaan kuluttajamarkkinolla, vaan sitä valmistettiin ainoastaan FINDIA-tutkimusta varten. Ennen epäiltiin pilkottuja proteiineja sisältävien korvikkeiden olevan suotuisampi vaihtoehto diabetesriskin kanssa eläville lapsille, mutta se tieto on näillä näkymin kumottu.

Hikikarpalot kohoavat ohimoille kun miettii oman tytön tulevaisuutta. Hänen diabetekseen liittyviä vasta-aineita pääsemme mittauttamaan TrialNet-tutkimuksen puitteissa vasta hänen ollessaan yksivuotias. Silloin on jo ihan turha itkeä korvikevalintojen perään.

Tärkeintä on kuitenkin ruokkia vauva

Kun imetys ajautui ojasta allikkoon, minua jännitti tavata neuvolan terveydenhoitajia ja lääkäreitä. Pelkäsin kovasti, että minut tuomitaan ja jotakuinkin kivitetään jo neuvolan parkkipaikalla. Onneksi kaikkien kohtaamieni terveydenhuollon ammattilaisten suhtautuminen on ollut kannustavaa ja lohdullista. Muualta huokuvat asenteet sen sijaan ovat olleet ajoittain vähemmän kannustavia ja utelut maidontuotantokyvystäni ottivat kupoliin. Vähemmän rakentavat kommentit, kuten “yritätte nyt vaan kovemmin” ja “ei se maito nyt vaan voi loppua” eivät ole ainakaan auttaneet imetyssurusta ylipääsyä. Kiitos vaan, ei se maito ihan itsestään lopukkaan, olen kyllä selvillä rinnan involuutioprosessista ja sen käynnistävistä seikoista.

Imetysyrityksistä luopuminen omasta mielestä kohtalaisten (joidenkin mielestä ylenpalttisten) yritysten jälkeen oli oikea päätös. Tyllerömme kasvaa nyt hyvin ja minun ei tarvitse pelätä tajuttomuuten johtavia hypoja ollessani kaksin vauvan kanssa. Silti mietityttää, että olisiko aihetta järjestää diabeetikoille tehostettua imetystukea varsinkin heti synnytyksen jälkeen? Uskoisin, että meillä on kohonnut riski epäonnistua jo sen takia, että lapsella on isompi todennäköisyys joutua osastohoitoon, joka tuntuu rampauttavan imetyksen varsin tehokkaasti.

Entäpä sitten korvikeohjaus? Neuvolasta saa perusohjauksen ja loppupeleissä korvikevalinta riippunee siitä, mikä vauvan vatsalle sopii. Tässä on tosin riski kompuroida korvikehyllyn runsauden äärellä. Ihan tavallisesta kaupasta saa myös niitä valmisteita, joita suositellaan käytettäväksi vain lääkärin suosituksesta. Mikä nyt sitten on ykköstyypin diabeetikon jälkeläiselle sopivin vaihtoehto, vai onko vain valittava joku ja toivoa parasta samalla peläten pahinta?

Loppupeleissä vain yhdellä asialla on merkitystä, nimittäin sillä, että vauva saa ruokaa. Uskon jokaisen tekevän parhaan päätöksen lapsensa ruokinnan suhteen niillä tiedoilla, jotka hänellä on. Sairastumisriski on kuitenkin melkoisen pieni ja elämässä on vakavampiakin sairauksia ja suurempi todennäköisyys muihin vastoinkäymisiin.

Turha tässä on murehtia “luonnottomasta” korvikeruokinnasta. Jos vetäisin samaa fundamentalistista linjaa raskauden ja synnytyksen suhteen, en olisi yrittänyt raskautta ollenkaan. Eihän pitkäaikaissairaan, joka rasittaa sikiötä erinäisillä lääkityksillä raskausaikana kuulu saada jälkikasvua. Ja entäpä synnytys, olisihan senkin pitänyt tapahtua pihasaunassa ilman kahden kätilön ja lääkärin apua. 😉

P.S. Yöllisinä pumppaushetkinä pysyin järjissäni lukemalla Imetyksen tuki ry:n Imetyksen lohtukirjaa, joka pitää sisällään tarinoita imetyspettymyksistä. Kun pulloruokinta muuttui ainoaksi vaihtoehdoksi, oli Väestöliiton Pullonpyörittäjien opas mainio tietopaketti.

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Elli

    Voi Sanna, tää olisi voinut olla mun kirjoittama juttu! Olisin todellakin kaivannut apua imetykseen, se ei lähtenyt sujumaan (sektio, poika matalien sokereiden takia 2 päivää keskolassa, ja kun vihdoin päästiin lapsivuodeosastolle olivat rinnat pakkautuneet niin kivikoviksi että rintakumin avulla päästiin jotenkuten alkuun). Rintakumin kanssa tahiminen oli tosi hankalaa kun kotiuduttiin. Lopulta 6 viikon ikäisenä pojalle piti antaa lisämaitoa kun paino ei noussut tarpeeksi, ja siitä kolmisen viikkoa hän vielä suostui syömään rinnasta. Imetin kokonaiset 9 viikkoa ja se tuntuu vieläkin tosi suurelta epäonnistumiselta. Tuntui että kaikilla muilla se sujui ongelmitta!

    Täällä Turussa ei ollut mahdollisuutta mihinkään imetysohjaukseen esim. neuvolan kautta, enkä asiasta masentuneena jaksanut mennä mihinkään äitikerhoihin apua hakemaan. Nyt tänne on perustettu TYKSin kätilöiden toimesta yksityinen yritys, joka tarjoaa apua mm. tässä asiassa ja tulevat tarvittaessa kotiinkin. Voi kun sellainen olisi ollut silloin tarjolla kun itse tämän asian kanssa tuskailin!

    Mutta: poika kasvoi hyvin korvikkeella, ja vaikka välillä mietinkin, edesautoinko pojan diabetesriskiä juuri sinunkin mainitsemistasi syistä, on itsensä syyllistäminen ollut pakko lopettaa oman hyvinvoinnin takia. Olet tehnyt parhaasi, ja toivon, että sinäkin pystyt nauttimaan äitiydestä. Mulla siihen meni pitkään, mutta nyt kaikki on hyvin, vaikka uhmaikä välillä koetteleekin hermoja. Hurjasti tsemppiä ja virtuaalihalauksia sinulle <3.

    1. Sanna PorokaraSanna Porokara

      Mukava kuulla, että teillä meni hyvin alkuhankaluuksista huolimatta. Itse sössin koko homman jo parissa viikossa ja välillä sitä miettii, että ”olisin varmasti tyytyväinen, jos olisin pystynyt jatkamaan edes viikon pidempään”. Todellisuudessa tuskin olisin. Nyt alan kyllä jo olla sinut tämän asian kanssa, vaikka harmitus taitaa jollakin asteella vaivata vielä pitkään. Kiitos tsempeistä. 🙂

  2. KK

    Mulla kesti imetys 2 kuukautta ja mulla on kaksoset. Ihan hyviä tuli, ensi vuonna juhlitaan molempien ylppäreitä. Muistaakseni oli yksi korvatulehdus molemmilla naperona tai sitten en vaan muista paremmin. Sillä peloteltiin aikoinaan pulloäitejä.

    1. Sanna PorokaraSanna Porokara

      Kyllä tuolla sairastelulla pelotellaan vieläkin. Todellisuudessa taitaa ne rintamaitolapset ihan yhtä paljon sairastaa. 😀

  3. KK

    Lisäkommenttini kun se unohtui tuosta aikaisemmasta. Kummallakaan ei ole diabetesta. Ja onneksi pieni riski sairastua, kun olen äiti enkä isä.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat