27.3.2015 Sanna Porokara

Yhtenä aamuna ennen sarastusta

”Jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat kuinka musta aurinko nousee.”

Juicen klassikon sanat ovat palaneet mieleeni kuluneen kuukauden aikana. En muista kuulinko kappaleen ravatessani pitkin sairaalan käytäviä vai kenties auton radiosta matkalla kotiin tai sairaalalle. Nuo sanat tiivistävät hyvin pitkälti ensimmäiset tunnelmat, jotka liittyivät esikoiseni syntymään.

Kaiken piti olla hyvin. Raskausaika meni diabeteksen kannalta mukavasti, lapsi oli maltillisen kokoinen, ei merkkejä makrosomiasta ja normaali synnytys edessä. Kaikki oli niin hyvin, että käynnistysajankohta siirrettiin niin sanotusti yliajalle, neljä päivää diabeetikon raskauden päätepisteenä pidetyn 38 raskausviikon rajapyykin jälkeen.

Kaksi päivää käynnistystä, 25 h 22 min synnytystä, kaksi komplikaatiota: äidin ahdinko ja vauvan yllätyksenä ilmennyt hartiadystokia, yksi imukupin avustuksella yön pimeimmällä hetkellä syntynyt, solisluunsa matkalla maailmaan murtanut veltto tyttölapsi. Tämähän ei mennyt yhtään hyvin.

Diabetes oli huolistani suurin koko raskausajan. Mielessäni ei käynytkään, että itse synnytyksessä menisi jokin vikaan. Niin moni lääkäri puhui positiiviseen sävyyn. Lupailtiin vauvaa heti vierihoitoon ja kohti tavallista perhe-elämästarttia. Toisin kävi.

En edes nähnyt lastani heti syntymän jälkeen. Ei kuulunut parkaisua. Kaksi kätilöä ja lääkäri säntäsivät lapsen kanssa toiseen huoneeseen, jossa odotti lastenlääkäri. Puolisoni kutsuttiin hetken kuluttua häntä katsomaan. Käytävältä kuului hento parkaisu kun tytärtämme siirrettiin vauvojen tehovalvontaosastolle.

Näin lapseni ensimmäistä kertaa kun hän oli noin kolmen tunnin ikäinen.  Yö oli juuri taittumassa aamuksi. Hän makasi lämpölampun alla, johtoja oli ympäriinsä ja keskellä päätä suhteettoman suuri kanyyli. Silloin ei edes itkettänyt. Olo oli turta.

Nukuin parin tunnin yöunet. Oli pakko päästä pois sairaalahuoneesta. Huonekaverini oli myös synnyttänyt samana yönä. Siellä hän onnellisena nunnutti pientä poikaansa. Vääntäydyin pystyyn ja hain aamiaisen. Vitut minä mitään saattajaa tarvitsen, mistä te mitään tiedätte. Pitihän tämän olla ihan normaali synnytys ja väärässä olitte siitäkin. Kuka helvetti unohtaa, että ihmisellä on pään ja vyötärön välissä myös hartiat, olisiko kannattanut nekin vauvalta tarkistaa? Raivo kantoi eteenpäin.

Toisen kerran näin lapseni kun hän oli noin kahdeksan tunnin ikäinen. Nyt itketti. Siellä hän oli. Pää ruhjeilla unten mailla muovisessa laatikossa letku- ja johtokasojen keskellä. Tuntui kuin jotakin olisi mennyt rikki minun ja lapsen väliltä. Kaikkeni olin raskausaikana antanut omahoidolle ja silti kävi näin. Syytin itseäni. Ponnistaessa kroppa teki totaalitiltin ja verensokeri karkasi taivaisiin, vaikka muuten oli ollut läpi maratonsynnytyksen hyvällä tasolla. Tai ehkä olen jotenkin ansainnut tämän. Liian kauan meni hyvin.

Kotiuduin kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Iloiset osastoäidit nyyttiensä kanssa oksettivat. Itse jouduin kulkemaan henkisesti ja fyysisestikin pisimmän matkan sairaalan toisesta päästä osastolta toiseen päähän lastensairaalan vauvateholle useamman kerran päivässä. Hississä kahdeksan kerroksen matkalla kerkesi aina muutaman kyyneleen tihrustamaan ja itsensä uudelleen kasaamaan.

Pitkä matka oli myös kotoa lastensairaalaan. Naapureita välteltiin ja puhelimet unohdettiin. Jopa lähikaupassa käyminen ahdisti. Olisihan minun pitänyt nyt olla vauvan kanssa kotona. Siellä se vauva makasi sairaalassa ja minä, Vuoden paskamutsi 2015, olin kotona.

Kuusi pitkää päivää odotimme lasta kotiin. Päivät aamusta iltaan kuluivat sairaalassa. Toipuminen oli nopeaa ja tyttö taistelunhaluinen. Mitään pysyviä vammoja ei jäänyt, solisluun murtuma vastaavassa tilanteessa oli pienin paha, kuten tahditon erikoistuva lastenlääkäri kotiutustilanteessa muistutti. Samaan hengenvetoon vielä totesi, että olisihan lapsi vaikka voinut kuolla.

Kotona vauvan kanssa ahdisti. Tunsin syyllisyyttä. Pilasin kaiken jo alkuunsa. Imetyskin, tuo epärealistinen äitiyden mitta, epäonnistui kun synnytyksen jälkeen sain tuta erinäisiä komplikaatioita tytön jo kotiuduttua. Ja eihän tuo kiukkupussi, joka oli pulloon ja nenämahaletkuun osastolla tottunut, edes rinnalla viihtynyt.

Päiviä kului ja tutustuimme. Sama jo vatsasta tuttu temperamenttinen pikkutyyppi tuli lähemmäs ja lähemmäs. Tuttuja piirteitä tuntui löytyvän päivittäin, tylleröhän jopa hikkaa samalla tavalla kuin vatsassa ja parhaat bileet ovat edelleen öisin! Eihän tässä mitään oltu menetetty. Elämäni karmein kokemus oli samalla elämäni hienoin.

Onneksi elämä ei ole mustavalkoista. Vaikka se iskee pahimmalla mahdollisella hetkellä, on tilanteessa yleensä myös muita sävyjä. Elämä on myös kaikin puolin arvaamatonta. Diabeetikollakaan pedantti omahoito ei takaa välttämättä mitään, vaikka toki se parantaa mahdollisuuksia elämässä. Päätin alkujärkytyksen ja suurimman surun hälvettyä keskittyä olennaiseen, eli lapsesta iloitsemiseen. Tähän asti on taistelu ja nyt vasta se koko homman palkitsevin osuus alkaa.

Elämä yllätti taas. Verensokereita kyttäävästä idealistisesta natsimutsista kuoriutui lepertelevä pehmomamma, joka uskaltaa mennä tilanteen mukaan liikoja suunnitelmiin takertumatta.

Eipä nuo Juicenkaan sanoitukset ole niin yksiulotteisia. Mielenkiinnosta kaivoin loppulyriikat esiin tuon mieleen palaneen pätkän rinnalle. Itku pääsi, kun huomasin miten säkeistä kuoriutui jälleen tilanteeseen sopiva pätkä.

”Ja sinä hymyilet ja katsot noin. Viet minut aamuun uuteen, kuin kevään ensimmäiseen sateeseen. Sinun sieluusi kiinni päästä voin. Viet meidät tulevaisuuteen. Ja jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat että m(in)usta aurinko nousee.”

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Liisa

    <3 Voi Sanna, miten rankka, mutta loppujen lopuksi ihana kertomus. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Onnea ensimmäisiin kuukausiin kotona, ja siitä pitkälle eteenpäin!! Olette molemmat aika sissejä!

  2. Toinen Liisa

    Täällä tuore d-äiti, joka voisi allekirjoittaa lähes kaiken. Tosin synnytys oli kiireellinen sektio ja minä olen ollut jo viikon kotona, mutta en tiedä monenko viikon kuluttua lapseni pääsee kotiin.

    1. Sanna PorokaraSanna

      Nuo päivät kun odottaa lasta kotiin ovat varmasti elämän pisimpiä. Toivottavasti teidänkin tulokas toipuu pian, nopeasti se suru helpottaa kun pääsee arjen syrjästä jollakin tavalla kiinni. Valoisaa kevättä teille!

  3. Kirsi

    Rankka alku teillä Sanna, mutta hyvä että kerrot kokemuksistanne, ja ihanaa, että nyt näyttää jo valoisammalta. Hyvää kevättä koko teidän perheelle!

  4. Elli

    Voi miten rankka alku teillä on ollut! Todella koskettava teksti. Hyvä kuulla, että parempaan päin ollaan menossa ja pystyt keskittymään iloitsemaan uudesta perheenjäsenestä. Itselläkin meni imetys päin mäntyä, mutta terve ja reipas, nyt jo kaksivuotias poika meillä on silti :).

    1. Sanna PorokaraSanna

      Mukava kuulla, että asiat voivat mennä hyvin korvikeruokinnallakin. 🙂 Se tuntuu olevan jonkin sortin demonisoitua salatiedettä, tietoa on hankala löytää ja aina joku jaksaa syyllistää. Itseäni vielä korventaa koko imetysasia niin paljon, että pureskelen sitä seuraavassa blogikirjoituksessani.

  5. Maria

    Hyvä kirjoitus. Niin aito. Toi vahvasti mieleen oman esikoiseni syntymän lähes kahdeksan vuoden takaa vaikka hän syntyikin sektiolla.
    Itsellänikään ei imetys tuolloin onnistunut. Tuntui, että siihen painostettiin liikaa ja syyllistettiinkin. Toisen lapsen kohdalla tein heti sairaalassa ja jo äitipolilla kaikille selväksi, että imetän jos siltä tuntuu ja pumppaan jos jaksan. En sillä kertaa ottanut stressiä asiasta, eikä minua painostettu ja lopuksi imetinkin vuoden päivät 🙂
    Molemmat lapset ovat olleet keskivertoa terveempiä syömistavasta riippumatta. Pääasia että saivat riittävästi ruokaa, tuli se mistä tahansa.

    Aurinkoista kevään jatkoa pienokaisen kanssa <3

    1. Sanna PorokaraSanna Porokara

      Kiitos kommentista! Mulle jäi tunne, että jäin aika yksin imetysasian kanssa. Pumppuhuoneeseen kyllä raahattiin heti kun tolpillani olin, mutta imetysasiat itsessään jäivät taka-alalle kun ei oltu tytön kanssa päivääkään samalla osastolla. Sekin harmittaa, että jos tyttö olisi syntynyt sektiolla, imetys olisi saattanut onnistua. Mutta turha tässä on enää jossitella, terve pallero tuossa vieressä köllöttää ja se on tärkeintä. 🙂

  6. Maria RasalahtiMaria Rasalahti

    Liikutuksen kyyneleet nousi silmään kun luin teidän synytyksestä ja alkutaipaleesta. Vaikka imetys ei sujukaan, älä soimaa itseäsi. Muutenkin saa vauvan kanssa läheisyyttä ja rakentaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Onneksi olet jo päässyt pahimman yli ja tyttö toipui ja voi hyvin. Rakasta ja helli pientä elämää!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: