Näen aika harvakseltaan unia. Ja silloinkin kun näen, niin aamun tullen mieleen jää leijumaan lähinnä tunnelmia niistä. Mitä sinnikkäämmin koetan palauttaa unta mieleeni, sitä voimakkaammin se poteroituu pääni sisään. Aika usein pitää vaan tyytyä tunnelman pitkittämiseen lämpöisen peiton alla.
Hiivin tänne vaivihkaa kertomaan teille jälleen huonon diabeetikon tunnustuksia. Pizza ja jumppa nyt varmasti aiheuttavat yleisestikin epäonnistumisen fiiliksiä, mutta seuraavaan epäonnistumiseeni liittyy huolimattomuutta tai ehkä peräti tahallisuutta, jota kunnon diabeetikoilta ei pidä suvaita. Hyi minua.
Se saapui ennen joulua postitse. Hömelösti ajattelin sitä hetken joululahjanakin. Mutta tavallisista lahjoista poiketen olin päättänyt kohdella sitä eri tavalla. Normaalisti lahjahevosen suuhun ei sovi kurkkia, mutta tämän perhoslogoisen paketin ajattelin tutkia läpikotaisin häpeilemättä asiaa tippaakaan.
Rakas joulupukki, siitä on vuosia kun kirjoitin sinulle viimeksi. Se ei tarkoita sitä, että olisin unohtanut sinut tai joulun viettämisen, en ole vain kokenut tarpeelliseksi esittää toiveita sinulle. Kirje joulupukille kuului lapsena tärkeänä asiana jouluuni.
Tänään on jumppapäivä, ja loistava tekosyy jatkaa Huonon diabeetikon tunnustuksia -kirjoitussarjaa. Paheksukaa vaan, mutten oikein välitä ennakkoon tunnelmoida sillä, että liikunnasta saa terveyttä ja hyvää oloa. Diabetes on opettanut perusteltua epäluuloisuutta liikunnan sivuvaikutuksiin.
En ole täydellinen diabeetikko, itseasiassa kaikkea muuta. Bongasin Deeblogin menneisyydestä Huonon diabeetikon tunnustuksia -kirjoitukset. Päätin liittää omat epäonnistumiseni näiden tekstien jatkumoksi.
Viime viikkoina omaan diabetes-hoitokuplaani on tunkeuduttu.
Ensimmäinen tunkeutuminen tapahtui silloin, kun viimeisin Diabetesliiton jäsenlehti (4/2016) tuli postissa. Luin lehdestä ensimmäistä kertaa Sisusta, vaikka kirjoitus on julkaistu myös Lastenklinikoiden Kummit ry:n blogissa 3.6.2016.
Jotkut asiat kammoksuttavat tuntemattomista syistä ihmisiä. Tieto pelon kohteen toteutumisen pienestä todennäköisyydestä ei silloin helpota. Mitä kummallisempi pelon aihe on, sitä hankalampaa muille sitä on selkeästi kuvata. Silti itse pelko on aito tunne. Väheksyminen tai tunteen ohittaminen tuntuvat ikävältä. Pelon lietsominenkaan ei ole kannattavaa.
Diabeteksen kanssa elämiseen liittyy lukemattomia pelkoja ja niiden aiheuttajia.
En aikon kirjotta teil enä mittä. Mnää meinasi valla pistä masina kii ja lähti loma viatto. Aika mone ova jo tehnyki nii. Miks enää paohat turham päite, ku tuski kukka tääl enää mnuu suvijorinoit jaksa lukkika.
Ei ole sattumaa, että tekstieni kuvituskuvissa toistuvat aiheena käsi tai kädet. Jälkeenpäin olen harmitellut spontaaniksi luulemaani valintaa, joka on toisinaan tuntunut rajoittavalta ja haasteelliselta. Silti kipuiltuani kerta toisensa jälkeen, olen kuitenkin halunnut jatkaa käsikuvien nivomista teksteihini.
Alina Salmi
Anne Artukka
Deeblogin Vieraskynä
Anssi Lehto
Elsa 
Erika Drugge-Kesänen
Helmi Westergren
Jenni Kulo
Kalle-Ville Ruohonen
Kirsi Stjernberg
Kirsi-Maria Hytönen
Laura Manninen
Liisa Laitinen
Maaret Weide
Maarja Metsaviir
Maria Rasalahti
Miia Tuomaala
Miika Miettinen
Mika Haulo
Peter Lindberg
Petteri Rantamäki
Pia Sivunen
Salla Vähäkangas
Sari Pihlava
Teija Sihvo