Kriisi omahoitolimbossa

omahoitolimbo

Kuopuksen vauvavuosi kääntyy pikkuhiljaa loppusuoralle. Vuosi on mennyt nopeasti ja suoraan sanottuna väsymyksen aiheuttaman hämärän peitossa. Omahoito seuraa mukana pakollisena pahana, välillä motivaatiota on enemmän ja välillä vähemmän.

Viime syksynä hoitoni uudistui merkittävästi; sain uuden pumpun ja insuliiniksi vaihtui Fiasp. Sen jälkeen hoito onkin sujunut vaihtelevasti. Ensimmäinen kuukausi Fiaspin kanssa oli aivan käsittämätön. Samalla yritti löytää pumppuun oikeat asetukset ja selvitä insuliinin kanssa, jonka teho tuntui vaihtelevan mielipuolisesti vedenkaltaisesta vaikuttavuudesta äärimmäisen jyrkkään syöksyhypovahvuuteen. Sen jälkeen meni tovi mukavasti. Pumppuun löytyi sopivat asetukset ja Fiasp toimi niin kuin pitikin.

Nyt Fiasp alkaa tuntua taas eri insuliinilta. Basaali kasvaa koko ajan, vaikka mikään siihen vaikuttava asia ei ole erityisesti muuttunut. Myös teho aterianjälkeisiin nousuihin tuntuu heikentyvän. Voiko insuliini tosiaan menettää tehonsa viiden kuukauden käytön jälkeen?

Kehityskriisi ajaa omahoitokriisiin?

Elämä ylipäätään tuntuu tällä hetkellä olevan jonkinlaisessa limbossa, odotustilassa vailla tietoa tulevasta. Odotan koko ajan jotain. En vai oikein tiedä mitä. Toisaalta olen tyytyväinen nykytilanteeseen tietyiltä osin, meillä on nyt kiva koti ja minulla on mahdollisuus olla lasten kanssa kotona vielä jonkin aikaa. Mutta silti jokin kalvaa. Olen koko kotikutoisen keittiöpsykologin pätevyydelläni diagnosoinut itselleni kehityskriisin. Yksi elämänvaihe on loppumassa ja toinen alkamassa.

Jälleen havahduin ajatukseen, että edelleen jossain mieleni syövereissä ajattelen omahoidonkin olevan vain jonkin sortin vaihe. Ikään kuin sen voisi “suorittaa loppuun” ja toistaa sitä samaa elämän loppuun saakka hyvällä menestyksellä. Voi kun tämän voisikin hoitaa näin. Valitettavasti tämä ei toimi  ja tilanteeni alkaakin tuntua pikkuhiljaa hoitoväsymykseltä.

Vaikka isot ja tärkeät jutut elämässä olisivatkin kunnossa, monta pientä murhetta painavat kasassa paljon. Kaikki tämä ajaa myös hoitoväsymykseen. Myös hoitomotivaatio on heikompi kuin vuosiin, osittain muuttuneen elämäntilanteen takia. Nyt hoidan itseäni vain itseni takia ja se ei aina tunnu tarpeeksi hyvältä syyltä hoitaa itseään hyvin. Vaikka sen pitäisi olla se tärkein syy.

Innottomuus omahoitoon ja ylipäätään omaa terveyttä kohtaan pelottaa. Mitä lie saan itselleni aikaiseksi puolivillaisella toiminnalla? Osa peloista tosin osoittautui turhaksi, kävin pari viikkoa sitten talviloman ratoksi ottamassa osaa FinnDiane-tutkimukseen Meilahdessa ja sieltä saadun tiedon valossa olen keskiverto kolmekymppinen. Mitä nyt painonhallintaan olisi hyvä paneutua vielä kun tilanne on muilta osin hyvä. Toisaalta nyt siihen on tietyllä tapaa hankalampi motivoitua kun ylipainosta ei (tällä hetkellä) ole selkää terveysuhkaa.

Omatoimiterapiaa vai ulkopuolista apua?

En ole aiemmin pyytänyt apua hoitoväsymykseen. Olen rämpinyt omin keinoin ja tilanne on aina kohentunut ajan myötä. Nyt tilanne tuntuu isommalta umpikujalta. Toisaalta haluaisin jotain radikaalia muutosta, ehkä nyt se tauko pumpusta tai edes joku uusi insuliini tai metformiinin tilalle joku muu lääke? Toinen ääripää olisi yritys saada hoito toimimaan nykyisillä välineillä. Olen sitä kyllä jo yrittänytkin, mutta joku ei nyt vaan osu kohdilleen. Millaista sitten on konkreettinen apu hoitoväsymykseen? Entä jos väsymys on kokonaisvaltaisempaa itsensä laiminlyöntiä?

Lasken päiviä seuraavaan sisätautipoliaikaan, joka onneksi näkyy jo seinäkalenterissa. Edellisestä vierähtikin yli puoli vuotta, mikä on mielestäni ollut liian pitkä aika. Edellinen hobis on mitattu silloin, sekin kielii jotain, että tämänhetkinen hobis ei edes kiinnosta. Sitten kun vielä saisi sanottua asiansa, eikä kokisi jälleen kerran sitä “ihmeparantumista”, joka tapahtuu yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun astun diabeteshoitajan huoneeseen sisään.

P.S. Kyllä tästä kriisistä myös joku hyötyy, nimittäin kirjakaupat! Kirjahyllyni täyttyy erinäisistä self help -opuksista, toisista on hyötyä ja toisista ei. Suosittelen ainakin näin ykköstyypin näkökulmasta iltalukemisiksi Gary Scheinerin teosta Think like a pancreas: Practical guide to managing diabetes with insulin. Teoksen suomennettu nimi voisi hyvin olla “Ykköstyypin omahoito selitettynä idiooteille”, mutta paluu perusasioiden ääreen aika ajoin saa aikaan hedelmällisiä oivalluksia.

13.3.2018
Sanna Porokara

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Anssi

    Pääsin lukemaan kirjoituksesi vasta nyt tätä kautta. Kiva, että ehdit kiireiltäsi kirjoittaa ja myös tällä tavalla hoidat hoitoväsymistäsi. Kirjallisuus on aina erinomainen hoitokeino,
    JK ? 1. ja 2. kappaleen lopussa sama lause?

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.