1.2.2018 Jenni Kulo

Luokkansa paras

Ampiaiskirja oli kunniakirja, jota alakoulun kevätjuhlassa jaettiin yksi jokaiselle luokalle. Sen sai jos oppilas oli tavalla tai toisella ansioitunut koulutyössään.

Olin  viisi kevättä jännittänyt ja odottanut, että koulun rehtori kutsuisi minut lavalle vastaanottamaan Ampiaiskirjan.

Oli kuudennen luokan kevätjuhla. Viiden vuoden kevätpettymys olisi ohi. Olin asiasta varma. Luokilla ensimmäisestä viidenteen olin aina ollut kolmen parhaan joukossa.

Kuudes luokka oli sujunut samaan malliin. Kokeista saatujen arvosanojen kärkisijoista kamppailivat minun lisäkseni Kaisa ja Päivi. Kumpikin oli oman Ampiaiskirjansa jo saanut.

Kevätjuhlan huippuhetki läheni. Pakolliset näytelmät, soitto- ja lauluesitykset oli taputettu historiaan. Rehtori astui lavalle ja piti puheen, kuten aikaisemmissakin kevätjuhlissa.

Jännitin. Olin aikaisempien pettymysten juhlien jälkeen psyykannut itseni tähän juhlaan ajatuksella, että oli  hienointa saada Ampiaiskirja kuudennella, alakoulun kuningasvuotena.

Olin C-luokalla. A:n ja B:n  oppilaat seisoivat lavalla stipendit käsissään. Kohta olisi minun vuoroni. Olin iloinen uudesta juhlamekosta, jonka isoäiti oli minulle ostanut.

” Sano jo, sano jo ! ”, ajattelin mielessäni. ”Ja seuraavaksi C-luokan stipendi, jonka saa tulla hakemaan…” Olin valmiina kuin sadan metrin pikajuoksija. Rehtori jatkoi : ”…Kaisa…”. Maailmani musteni.

Todistustenjakotilaisuudessa minua ei yhtään lohduttanut yhdeksän keskiarvo. Minua oli kohdeltu epäreilusti. Kaisa, joka istui vieressäni kuiskasi minulle :” Oikeasti tämä on sinun Jenni. Tämä kuuluu sinulle. ” Kyyneleet valuivat silmistäni ja halasin Kaisaa.

Kun olin saanut henkiset rippeeni kootuksi, tein päätöksen mennä kysymään mieltäni painavaa asiaa opettajalta. ” Opettaja, miksi minä en koskaan saanut Ampiaiskirjaa ?”

Vastaus tyrmistyttää minua vielä vuonna 2018. ” No Jenni, en minä voi millään sinulle stipendiä antaa. Olet ollut pois koulusta niin paljon.” Oli kuin minua , astmaatikko-diabeetikkoa olisi lyöty nuijalla päähän.

Poissaoloja ei käynyt kieltäminen. Joka syksy olin loka-marraskuussa kuukauden sairaalassa astman takia. Syksyn kosteudessa elävät homeitiöt estivät hengittämiseni.

Astma määräsi tuolloin marssijärjestyksen. Diabeteksen vaatima sokereitten tasapainottaminen tapahtui kevätlukukaudella. Sekin kesti useamman viikon.

Vanhempani informoivat koulua aina, kun jouduin sairaalahoitoon. Keittiöstä rehtorille kulki tieto poissaoloistani ja niiden syistä.

Kaisa oli oikeassa sanoessaan, että juuri pakollisten poissaolojeni vuoksi minua olisi kuulunut huomioida Ampiaiskirjalla. Olinhan poissaoloista huolimatta aina kolmen parhaan joukossa.

Kuudesluokkalainen tyttö tajusi asian, opettaja ei. Taisi Ampiaiskirja mennä sittenkin oikeaan osoitteeseen.

 

 

 

 

Olen ykköstyypin diabeetikko Jumalan armosta vuodesta 1976. Minä en pelkää ketään, enkä mitään. Kunnioittaminen on asia erikseen.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: