Hei hei mitä kuuluu?

Joskus riittää pelkkä uimahallissa nähty sensori, toisinaan ohimennen havaittu verensokeriskannaus tai ravintolan pöydälle asetettu insuliinikynä. Ne ovat pieniä tunnusmerkkejä, joita moni ei huomaa. Minulle ne kuiskivat, että kuulumme samaan heimoon. Pistämme elääksemme, laskemme syödäksemme ja tiedämme taatusti, että vuoristorata tarkoittaa muutakin kuin pelkkää huvipuistolaitetta.

Minun piti elää muutama vuosikymmen ennen kuin tajusin, että on kivaa ja hyödyllistä tuntea muitakin diabeetikoita kuin itsensä. En oikein pidä vertaistuki-sanasta, sillä määritelmän mukaan vertaistuessa osapuolet toimivat vaihtelevasti sekä tuettavan että tukijan roolissa. Kun itse tapaan toisia diabeetikoita, en osaa ajatella meneväni tuettavaksi tai tukijaksi. Ihmisten kohtaamiselta se ennemmin tuntuu.

Tykästyn diabeetikoihin aika helposti. Muiden ihmisten kohdalla tarvitsen usein pidemmän hehkutteluajan, mutta heimolaisteni kanssa empatiat ja sympatiat hersyvät herkemmin. Vieraankin diabeetikon elämässä on niin paljon samoja elementtejä, että tuttuus hänessä lisää tykkäämistä minussa.

Keskustelu diabeetikoiden kesken on erilaista. Tunnemme sanat, osaamme alan ja mikä tärkeintä – tiedämme, miltä tämä kaikki tuntuu. Ulkopuolisten kanssa sairaudesta voi toki puhua, mutta itsekin pysyttelen silloin mieluusti vain pinnalla.

Hei hei mitä kuuluu / Sä kysyt ja kaikki on ok / No hyvä sun on puhuu / Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

Sairauden vaatimuksia on vaikea kuvata. Välillä ne tuntuvat suurilta harmailta vuorilta, joiden takaa aurinko ei pääse paistamaan. Toisinaan ne ymmärtävät vaieta, kun jokin tärkeämpi täyttää tilan. Poistua ne eivät vain osaa. Jotkut kutsuvat diabetesta elämäntavaksi. Minusta vakava, krooninen sairaus ei voi olla elämäntapa. Valitkoot muut elämäntavoikseen mitä vain, mutta minun diabeteksestani on vapaaehtoisuus kaukana. Hyvää vertauksessa on vain ajatus kokonaisvaltaisuudesta, sillä sitä tämä todella on.

Joku vuosi sitten saavuin iloisen jännittyneenä ensimmäiseen diabeetikkotapaamiseeni. Näin paljon ystävällisiä kasvoja ja kuvittelin, että luvassa olisi antoisia hetkiä. Katsoin toisia, mutta näin heissä itseni, eikä se diabeteksen paljous tuntunutkaan enää hyvältä. Jouduin siinä hetkessä kohtaamaan myös oman sairauteni eri tavalla kuin aiemmin.

Kun pääsin ensifiiliksistäni yli, seura alkoi maittaa. Deeblogin kirjoittajien kesken olemme tavanneet jo useamman kerran, ja kohtaamiset antavat kerta kerran jälkeen enemmän. Mitä useammin on tekemisissä samojen ihmisten kanssa, sen taaemmas diabetes painuu. En enää koe tapaavani diabeetikoita, vaan tuttuja, mukavia ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Osa hyvästä tunnelmasta on varmasti peräisin siitä, että tiedän heidän ymmärtävän myös elämäni d-osion.

Nykyään on helppo löytää heimolaisiaan. Sosiaalinen media yhdistää saman asian parissa puuhaavia, ja ihan oikeita tapaamisiakin järjestetään monilla paikkakunnilla. Pientä uskallusta joukkoon lähteminen voi vaatia, mutta kannattaa kokeilla. Uusi kokemus ainakin on taattu, todennäköisesti jotain vähän enemmänkin.

Apulannalle kiitokset otsikoinnista, välisitaatista ja siitä, että he ymmärtävät maaliskuussa tulla ilokseni omaan kotikaupunkiini. Kuvittelisin, että siinä hetkessä eivät diabeteksen vaatimukset juuri paina.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä