Arjen harmaa hoitoväsymys

Kiviseinä

Ei ole tullut kirjoitettua ei. Ideoita on tullut ja mennyt, mutta intoa tarttua niihin ja saattaa ne paperille ei olekaan löytynyt. Jos johonkin olen yrittänyt tarttua, olen itse ampunut ideani alas. Tavallaan juttua diabeteksesta kyllä riittäisi edelleen, alkaen kaikista niistä ihan pienistä arkisista jutuista, joita diabetekseen liittyen kohtaa päivittäin. Mutta… tekstiä ei vain synny. Ehkäpä olen koko aiheeseen hitusen leipiintynyt.  Pahempi juttu, kun tätä teemaa ei oikein karkuun pääse omassa elämässä.

Kesän kääntyessä syksyksi tuntui jo välillä, että runosuoni voisi alkaa taas sykkiä. Kunnes huomasin potevani sellaista tuskaa viimeaikaisten miltei kotiovelle yltäneiden maailmantapahtumien valossa, että oma tai lapsen diabetes vaikuttivat murheista vähäisimmiltä. Sopivaa näkökulmaa bloggaamiseen ei löytynyt. Hetken olinkin vain äärettömän kiitollinen omasta, tavallisesta pikku elämästäni, enkä halunnut marista mitättömistä ongelmistani.

Välillä elämä soljuikin keveämmin. Tyttö itse oli sinut sairautensa kanssa. Oma diabetekseni hoitui rutiinilla. Paljolti tästä seesteisestä tunteesta oli kiittäminen verensokeriskannereitamme, jotka vuodenvaihteen tietämillä molemmat saimme käyttöömme. Skannauksen ansiosta elo tuntui välillä hurjan helpolta aikaisempaan verrattuna, yöllisten verensokerimittausten osalta tietysti aivan erityisesti.

Mutta… arjen jatkuessa ja syksyn edetessä puolison ja omat työkiireet ovat alkaneet taas kasaantua. Perheen arkihulabaloo tuntuu kuristavalta. Suorittamiselta. Kenen tahansa arjessa on paljon muistettavaa ja aikataulutettavaa. Kun sekaan heitetään pari diabetesta, jotka vaativat tekoja, muistamista ja analysointia 24/7, tuntuu, että päässä surraa sata kärpästä eikä yhtäkään niistä saa kiinni.

Tyttären diabetes heittelee tällä hetkellä jatkuvasti kapuloita rattaisiin. Kiivas kasvukausi, jota murrosiäksikin kutsutaan, on käynnissä. Verensokerit seilaavat ja insuliinimäärät muuttuvat sellaista tahtia, että heikompia huimaa. Lisäksi omat haasteensa on siinä, että tyttö hoitaa koulussa erittäin itsenäisesti kaiken diabetekseensa liittyvän, mutta kotona ei jaksa uhrata asialle montaakaan ajatusta. Iltapäivät kotona ovat myös osoittautuneet napostelualttiiksi, eikä hän aina muista pistää jokaisesta suupalasta erikseen. Eikä niitä verensokerikäyriä ihan joka ilta jaksaisi väsyneet vanhemmatkaan yksityiskohtaisesti analysoida ja pohtia millaisia muutoksia hoitoon taas pitäisi tehdä. Huomenna kun tilanne voi näyttää taas erilaiselta.

On myönnettävä, että vaikka olisin kuinka kiitollinen monella tapaa etuoikeutetusta ja helposta elämästäni, voin silti samanaikaisesti olla myös väsynyt niihin olosuhteisiin, joihin en hirveästi voi vaikuttaa. Takki on siis aika tyhjä.

Hoitoväsymystäkö? Yleistä uupumusta? Näitä ei oikeastaan voi erottaa toisistaan. Diabeteksen vaikutus soluttautuu pitkin lonkeroin kuin mustekala kaikkeen elämään, ja tämä koskee niin omaa, kuin lapsenkin diabetesta. Pelkät korkeat verensokerit voivat saada elämän tuntumaan raskaalta. Silloin itsesäälikin saattaa nostaa päätään. Tähän ehkä tehokkainta lääkettä on silkalla riemulla elämään suhtautuva labbispoika Affe, joka houkuttelee ulos kanssaan ja antaa välittömästi positiivista palautetta hännänhuiskutuksin ja nuolaisuin. Affen kanssa opiskellaan edelleen myös ahkerasti hypojen tunnistusta ja muita diabeteskoiran taitoja, mutta siitä toisella kertaa enemmän.

Riittävästä levosta ja palatumisesta pitäisi kuitenkin myös pystyä huolehtimaan jatkuvasti.Valtavan kiitollinen saankin olla siitä, että lähellä asuvat vanhempani auttavat arjessa huikeasti. Kuten vaikkapa hiljattain viikonloppuna, kun ottivat sekä koiran että lapset yökylään, jotta saimme miehen kanssa kuitattua vähän univelkoja pois. Tiedän, että niin moni diabeteslapsen vanhempi vain haaveilee tästä mahdollisuudesta. Olisi niin hirmu tärkeää voida ottaa hetki irti arjesta, yhdessä puolison, välillä taas ystävien kanssa. Ilman irtiottoja tätä deetaakkaa olisi raskasta kantaa. Taakan painoon hartioilla tottuu kyllä, eikä sitä joka hetki tietenkään ajattele tai harmittele. Mutta niinä hetkinä kun vastuun saa hetkeksi heittää harteiltaan, huomaa myös kipeästi, miten paljon voimavaroja se kuitenkin arjessa syö.

7.10.2017
Kirsi Stjernberg

Ikänsä deeykkösenä elänyt pohdiskelija, joka asustaa rintamamiestalossa miehen, 13-vuotiaan pojan ja 11-vuotiaan deetytön kanssa. Lisäksi meillä on nuori labradorinnoutaja, jota koulutetetaan diabeteskoiraksi. Suuntaan lenkkipolulle aina kun voin, ja koetan löytää aikaa myös uusien asioiden opiskeluun. Olen vihdoin oivaltanut, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja haaveista arkihässäkän keskellä, jota tupladee välillä urakalla haastaa.

Kommentit tähän postaukseen

  1. M

    Tämä teksti resonoi minussa, vaikka tyystin erilaisessa elämäntilanteessa elänkin. Ei hirveästi samoja juttuja, mutta hirveästi samankaltaisia tunteita.

    Tämä kappale:
    On myönnettävä, että vaikka olisin kuinka kiitollinen monella tapaa etuoikeutetusta ja helposta elämästäni, voin silti samanaikaisesti olla myös väsynyt niihin olosuhteisiin, joihin en hirveästi voi vaikuttaa. Takki on siis aika tyhjä.

    Yes. Ehkä erityisen raskas viikko ja palautumisen keskeneräisyys kärjistää tuntemuksia.

    1. Kirsi StjernbergKirsi Stjernberg

      Kiitos kommentista M! Se, että oma teksti onnistuu välittämään sellaisia tunteita ja ajatuksia, joihin muut pystyvät samaistumaan, ja vieläpä elämäntilanteiden erilaisuudestakin huolimatta, on ehdottomasti paras kiitos kirjoittajalle. Tsemppiä sinnekin!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.