Sokeritauti ja ”Viisi Penniä”

IMG_7924

Oli syyskuun loppu vuonna 1975. Nuori mies istui Ravintola Viidessä Pennissä Mannerheimintien varrella. Silmäkulmassa karehti kyynel. Tähänkö se yhteinen elämä nyt loppuu, miksi juhannuksena vihitty emäntä on huonossa kunnossa Meilahden sairaalassa vain kävelymatkan päässä. Odottavan aika on pitkä, mutta hän odotti, milloin voisi mennä takaisin sairaalaan kuulemaan tutkimustuloksista. Sairaalassa odottaminen tuntui raskaalta.

Sokeritauti on diagnoosi. Silloin ei vielä käytetty sanaa diabetes eikä eroteltu diabeteksen tyyppiä, mutta nykyisin tiedämme, että 22-vuotiaana sairastunut vaimo on ykköstyypin diabeetikko. Diagnoosi oli toisaalta helpotus, toisaalta lopun ikää kestävä tuomio, jonka kanssa oli opittava elämään periaatteella 24/7 koko loppuelämä.

Alku oli haastavaa. Asuimme alivuokralaisina asunnossa, jossa ei ollut keittiötä eikä jääkaappia, mutta pieni huone, oma sisäänkäynti ja WC oli. Lähellä sijainneessa uimahallissa kävimme usein, jotta päästiin saunaan ja kunnolla pesulle. Muistan kuinka raskasta uimahallista kotiin tulo oli ennen diagnoosia. Mieheni talutti minua. Ruoka valmistettiin keittolevyllä. Nopeasti saimme sitten oikean kodin, jossa oli keittiö ja kylpyhuone. Elämä muuttui siltä osin normaaliksi nuoren parin elämäksi. Oli pohja, jolle rakentaa tulevaa elämää. Päiviä rytmitti täsmällinen aikataulutus, jonka perustana oli aamulla kellon tarkasti joka päivä samaan aikaan pistetty insuliiniannos. Insuliini vaikutti omalla tavallaan ja syöminen oli rytmitettävä sen mukaan. Hiilihydraatteja ei laskettu vaan syöminen oli määritelty annosten perusteella eli montako palaa ruisleipää, perunaa tai muuta milläkin aterialla piti syödä. Aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Kerran vuorokaudessa pistetty insuliini vaikutti oman käyränsä mukaisesti ja se määräsi myös ruokailuajat.

Kaikesta selviää, kun on pakko. Minun elämäni olisi nyt tätä vaikka en diagnoosin saatuani ollut koskaan kuullut koko sairaudesta yhtään mitään. Ensimmäiset insuliinini ostin perinteikkäästä, Helsingin ensimmäisestä ja vanhimmasta apteekista – Wilhelmsin Apteekista Aleksanterinkadulta. Apteekki sijaitsi työmatkani varrella ja siellä asiointi tuntui turvalliselta.

Paljon ovat asiat muuttuneet diabeetikoiden elämässä 42 vuoden aikana. Tutkimus on tuonut uutta tietoa ja taitoa hoitoon. Hoitotarvikkeet ovat kehittyneet, samoin insuliinit. Enää ei tarvitse mitata sokeriarvoja pissatikuista tai pissaan laitetuista poretableteista, joiden käytössä oli oltava tarkkana montako tippaa pissaa ja vettä laitettiin. Nyt käytössä on verensokerimittarit ja kudossokerisensorit. Kerran vuorokaudessa pistettävästä insuliinista on siirrytty monipistoshoitoon tai pumppuhoitoon, jotka jäljittelevät enemmän terveen ihmisen insuliinituotantoa. Ateriainsuliinien vaikutusnopeus on kehittynyt oleellisesti. Uusimpana ultranopeaksi mainostettu Fiasp. Sen käyttöä minäkin opettelen ja perusinsuliinina ylipitkävaikutteinen Tresiba. Näistä ei osannut aiemmin edes unelmoida. Eihän silloin ollut nettiä saatikka sosiaalista mediaa, joiden kautta tietoa olisi voinut hakea. Ei ollut vertaistukea (sitä sanaakaan ei ollut käytössä). Oli se tieto, minkä hoitavalta lääkäriltä sai. Mutta huomioidaanko vielä tänäkään päivänä aikuisena diabetekseen sairastuneen läheiset? Miten he sopeutuvat läheisen ihmisen sairauteen?

Lopun ikää kestävä sairaus ykköstyypin diabetes on edelleenkin ainakin tämän hetkisen tiedon mukaan. Sairastuessani 22-vuotiaana lääkäri antoi minulle totisin ilmein arvion, että eläisin korkeintaan 65-vuotiaaksi ja lasten hankintaa ei suositeltu. Pahalta se kuulosti silloin. Eläkeikään siis sinnittelisin, mutta se olisi sitten siinä. Ensi vuonna täytän tuon maagisen 65 vuotta ja olen mummu. No koskaanhan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, mutta josko nyt ainakin diabeteksen puolesta ikävuosia olisi vielä jäljellä hiukan enemmän, kun Viisi Penniäkin toimii edelleen samassa paikassa.

 

28.9.2017
Maaret Weide

Bloggaava martta. Luonnossa hortoilu, käsityöt ja marttailu lähellä sydäntä. Ykköstyyppi vuodesta 1975. Marttailusta kirjoitan tikkurilanmartat.blogspot.fi blogiin.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Marita Räty

    Täällä vuonna -69 sairastunut nainen, MInäkin aloitin pistämisen lasiruiskuilla ja neuloilla, jotka keitettiin. Elinaikaa sain 17 vuotta ja nyt olen taapertanut diabetekseni kanssa jo 48,5 vuotta ja ilman lisäsairauksia. Lapsiakin olen saanut kaksi ja lapsenlapsiakin on.
    Vanhemmat olivat jo silloin niin ”edistyksellisiä”, että voi jätettiin pois ja maito vaihtui rasvattomaan heti, kun se tuli markkinoille. Olen siis ”terve” diabeetikko ja muutaman vuoden päästä pääsen eläkkeelle.
    Silloin on aikaa harrastaa 😀

  2. Maaret Weide

    Onnea Marita, olet hoitanut itseäsi hyvin vuosien aikana. Onneksi diabeteksen hoito ja hoitovälinert ovat kehittyneet huimaa vauhtia. Vaikka paljonhan me deet joudumme itsekin hyvinvointimme eteen tekemään. Välillä tuntuu, että kuun asentokin vaikuttaa ja vaikka mitä tekisi, niin sokerit elävät omaa elämäänsä. Hyvää jatkoa sinulle!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.