Ykköstyyppi 23.5.2017 Reija Helkkula

Ei ole olemassa tarkkoja sääntöjä siitä, pitääkö diabeteksesta kertoa muille. Myöskään mitään oikeaa hetkeä kertomiselle ei välttämättä tule. Huomaan silloin tällöin tasapainoilevani sen kanssa, kerronko sairaudestani vai en.

En ole missään vaiheessa ollut kaappidiabeetikko. Taidan olla nykyään lähempänä julkidiabeetikkoa. Kun aloin kirjoittaa Deeblogiin nimelläni, salailu ei olisi ollut edes mahdollista. Eli omassa tapauksessani diabetes on piilotettu näkyville. Kirjoitan piilotettu, koska ellen aktiivisesti itse kerro diabeteksesta, vastapuoli ei todennäköisesti siitä tiedä.

Arjessa diabetes ei oikeastaan näy muille mitenkään. Siitä huolimatta, että pidän verensokerimittaria näkyvästi työpöydälläni, ja kesken palaveria saatan tarkistaa verensokeriskannerilla millaiselta käyrä näyttää. Insuliinipumppu on todella huomaamaton, vaikka ihan näkyvästi sen kaivankin esiin kaula-aukosta ateriainsuliinin annostelua varten. Myös pistoshoidolla ollessani piikitin silloin, kun sille oli tarve — myös julkisilla paikoilla ollessa. Satunnaiset hypoglykemiat korjaan ilman, että kukaan havaitsee niitä. En ole kertonut yleisesti diabeteksestani, mutten ole sitä ikinä salannutkaan.

Kertominen on sitä hankalampaa mitä uudempi tai etäisempi suhde ihmiseen on. Samassa harrastuksessa muutaman kerran tapaamani kaveri ei oletettavasti ole tietoinen sairaudestani. Koska tiedän harrastuksen nostavan hypoglykemian todennäköisyyttä, voisi olla tarpeen kertoa diabeteksesta. Silti siirrän kertomista, perustellen asiaa itselleni:

a) olemme vielä aika vieraita toisillemme
b) en haluisi nähdä reaktiota sairauteen (säikähtäminen, sääli, huolestuminen tms)
c) hoidan itse hypoglykemian eli avuntarve on hyvin epätodennäköistä (on tavallaan turhaa pelotella asialla)

Siis kertoa vai ei? Erityisesti tuo b-kohta mietityttää, koska tulkitsen herkästi toisen reaktioita. Eikä se oma vaikutelma toisen ilmeestä ole yleensä koko totuus. Nopeasti tehty tulkinta saattaa värittyä omilla odotuksilla, ja harhauttaa tekemään tilanteesta virheellisiä johtopäätöksiä. Lisäksi kertominen saattaa vääristää voimakkaammin uuden ihmissuhteen tasapainoa. Mitä tuntemattomampi ihminen, sitä todennäköisemmin koen, että sairaus määrittää minua toisen silmissä liikaa. Koen tämän myös jonkinlaisena henkilökohtaisena ristiriitana, koska nytkin kirjoitan julkiselle sivustolle. Kokemukseni mukaan on kuitenkin hyvin erilaista kertoa asiasta kasvokkain. Siksi kertomisen hyötyjä ja haittoja punnitsee mielessään, ja jokaisen uuden ihmisen kohdalla toimii erilailla. Mitään tiettyä kaavaa toimia ei vain ole.

Asiaa vaikeuttaa se, että vaikka omasta mielestäni mittaan piilottelematta ja usein verensokerin, vastapuoli saattaa silti olla kohteliaasti tahallaan tai vahingossa huomaamatta asiaa. Eli se ei ole riittävää kertomista, että tekee hoitotoimenpiteitä näkyvillä. Hätätilanteessa tietämätön henkilö voi pahimmillaan antaa väärää ensiapua, jollei asiasta ole puhuttu.

Herkästi kertomisesta tulee isompi asia kuin se oikeasti onkaan. Kumpi vaivaa enemmän se, että pompottelee asiaa itsekseen vai kertoo asian mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti:

Minulla on diabetes. Jos olen tajuton, soita 112.

 

Artikkelikuvan lähde: pixabay, Pezibear

 

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä