Sinisen ympyrän ihminen ja koira

Pelko-tunne, jota en usein ole yhdistänyt diabetekseeni.

Kahtena iltana peräkkäin ulkoiluttaessani koiraani Tsorroa, elämänkumppanini iso dee muistutti olemassaolostaan.

Puolentoistatunnin kävelylenkin päätteeksi suuntasin ostoksille lähikauppaan. Matkaa oli muutama sata metriä, kun tunsin kehossani jotain epämääräistä. Mielessäni kielsin insuliinituntemusten mahdollisuuden. Lähtiessäni ulkoilemaan verensokerini oli ollut 8,7.

Repussani oli kuten aina, tuoremehua, glukoosipastilleja ja suklaapatukka. Kiinnitin Tsorron pylvääseen  ja hörpin kaksi desiä omenatuoremehua. Mittaamattakin tiesin, että verensokerini oli alhaalla. Kirosin itseäni, etten ollut juonut ” kummallisen tunteen ” havaitessani. Menin kauppaan.

Vihanneshyllyn kohdalla en pystynyt kohdistamaan katsettani. Mieleeni tuli ensimmäinen insuliinishokkini vuonna 2000 Lontoon Ealingin Disney-kaupassa. Tällöin veljeni Ilari pelasti minut. Nyt olin kotini lähellä , mutta ilman apua. Pelko hiipi tajuntaani.

Haparoin tieni makeishyllylle. Otin käteeni ensimmäisen suklaapatukan, jonka löysin. Pidin tukea hyllystä. Aloin krampata. Tsorro on yksin ulkona. En voinut pyytää soittamaan ambulanssia, vaikka mieleni teki.

Tuntemukset laimenivat ja poistuivat lopulta kokonaan. Selkärankaani pitkin valui hikipisaroita. Lähdin kassalle.

Seuraavana iltana se tapahtui taas ; sama paikka, sama aika. Olin unohtanut aamulla vähentää Toujeouta yhdellä yksiköllä. Tuntemukset alkoivat, enkä syönyt tai juonut mitään. Pököpäisyys lisääntyy verensokerin laskiessa. Diabeetikon läheiset tunnistavat ilmiön.

Kaupassa söin glukoositabletteja melkein kokonaisen paketin. Ei vaikutusta. Suuntasin suoraan tuoremehuja kohti. Join kahden desin tuoremehun. Näkökenttäni teki jälleen tepposiaan. Olin varma, että silmäni pyörivät kuin hedelmäpelissä.

Kramppaaminen alkoi. Paniikinomaisesti yritin päästä taas makeisten luo; suklaapatukka ja tuki hyllystä. Ei auttanut. Jalat eivät kantaneet .Jouduin istumaan lattialle. Tuskanhiki puski läpi. Ajattelin Tsorroa, joka jäisi yksin kaupan eteen tajunnan menettäessäni.

Vanhempi pariskunta aikoi väkisin ajaa ostoskärryillä ylitseni. Höpisivät poliisin soittamisesta. Vaikka verensokerini arvioni mukaan huitelivat yhden tienoilla, kieleni oli terävä. Vedin hihani ylös ja näytin diabetes-tatuointini. Vuorosanani ovat painokelvottomia.

Istuin ja keskityin olemiseeni. Ajatus Tsorrosta piti minut tajuissani. Lähiympäristö selkeni ja oloni normalisoitui. Oli ostosten maksamisen aika.

Seuraavana aamuna vähensin Toujeota yksiköllä. Tasapaino palautui. Mutta rauhallisuuteni ja asennoitumiseni sairauttani kohtaan ei ole palautunut.

Kokemani jälkeen olen kulkenut varustettuna kaikilla diabetes-symboleilla, mitä minulla on. Kansainvälinen diabetes-symboli sininen ympyrä minulta puuttuu.

Tsorron kaulapantaan olen kiinnittänyt matkalaukuissa käytettävän nimilapun.”  Minä olen Tsorro. Omistajallani ( Jenni Kulo + puhelinnumero ) on ykköstyypin diabetes. Jos haahuilen yksin vapaana tai tönötän kaupan edessä pitkään, ota yhteys seuraaviin henkilöihin : ( henkilöt puhelinnumeroineen ). ”

Jälkeenpäin olen ihmetellyt kaupan henkilökunnan ja asiakkaitten reagoimattomuutta. Pienessä kaupassa ei löydy nurkkaa, missä voisi olla huomaamatta. Henkilökunnan silmien lisäksi ovat valvontakamerat.

Onko huoli ja vastuu lähimmäisestä nykyaikana hävinnyt ? Vaikka kuinka olisin itseni merkannut diabeetikoksi, auttaako se ?

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä