Kelpaanko tällaisena?
” Minäkuvani ja käsitykseni omasta kropasta on jokseenkin vääristynyt, eikä vähiten diabeteksen takia.” kirjoitti Elli aiemmin täällä. Lause jäi mieleeni pyörimään.
Tämä on tainnut olla totta omalla kohdallanikin. Mieleeni on painunut nuoruusvuosien diabeteslääkärikäynnit, jolloin painoa ja pituuskasvua vahdittiin haukkana. Niitä ei myöskään pelätty kommentoida. Pituuteni ja painoni kulkivat kasvukäyrien ylälaidoilla, ja siitä muistuteltiin jatkuvasti. En edes ollut ylipainoinen, pitkä ja romuluinen kyllä. Jossain vaiheessa pituuskasvuani pidettiin niin epänormaalina, että jouduin sen vuoksi ylimääräisiin tutkimuksiin. Ettei tytöstä ihan jättiläistä tulisi! No, ei tullut jättiläistä, olen muutaman millin alle 180 cm.
Jos nuorempana sairauden takia koki usein muutenkin olevansa erilainen, aiheuttivat diabeteksen kontrollikäynnit viimeistään sen, että oma kroppa tuntui vääränlaiselta, vialliseltakin. Tähän kun lisättiin pistämisen aiheuttamat turvotukset, niin vaikea omasta vartalosta oli olla ylpeä. Kaupan päälle lääkärikäynneillä sai vielä usein kokea jonkinasteista syyllisyyttä siitä, etteivät verensokerit käyttäytyneet toivotulla tavalla. Diabetes vaikutti siis minäkuvaan sekä henkisesti, että fyysisesti, enemmän kuin ehkä silloin tajusinkaan.
Olisi kiinnostavaa tutkia enemmänkin sitä, miten pitkäaikaissairaus ja lapsuudenaikaiset hoitokäytännöt ovat muokanneet lapsen minäkuvaa ja kehonkuvaa. Ehkä tästä on jo tutkimusta tehtykin?
Asia kiinnostaa myös diabeetikkotytön vanhempana. Tänäkin päivänä deelapsi on jatkuvan tarkkailun alla: pituutta ja painoa mitataan ja kommentoidaan. Pistospaikkoja syynätään, verensokeriarvoja ruoditaan. Ruokamääriä lasketaan. Tarkoitus tietenkin on sairauden hyvä hoito, ei tarkkailu sinänsä. Tytär on kuitenkin viime aikoina alkanut purnata, ettei halua diabetespolille ”arvioitavaksi”. Vanhempi tuntee helposti olevansa itsekin arvioitavana siitä, miten hyvin lapsen hoito kulloinkin onnistuu.
Kunpa tyttö jaksaisi suhtautua lempeästi itseään ja omaa kehoaan kohtaan, eikä alkaisi temppuilla esimerkiksi syömistensä kanssa. Nyt jo kuuluu välillä juttua siitä kuka on laihin ja kuka lihavin luokan tytöistä. Mistä tämä oikein kumpuaa?! Koetan muistaa olla kommentoimatta omaa kehoani negatiivisesti, ehkä jopa kehua itseäni joskus ääneen. Ja tietenkin kehua tytärtä sitäkin enemmän ihan omana ihanana itsenään.
Olen itse ollut kovin vaativa itseäni kohtaan. Muille olin liiankin kiltti, itselleni kaikkea muuta. Jäin myös liiaksi kiinni erilaisuuden ja epävarmuuden tunteisiin. Tästä kaikesta eroon opetteleminen on vaatinut kovaa työtä. Olisin ehkä ollut aavistuksen erilainen, vähän rennompi tyyppi, ilman diabeteksen mukanaan tuomaa kurinalaisuutta. Mutta tällainen paketti minulle on tässä elämässä annettu. Viimeinkin alan ymmärtää sen, että olen juuri tällaisena hyvä.
Omasta kehostani aloin pitää enemmän ehkä siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Pituuskaan ei ole ollut ongelma sen jälkeen, kun kasvoin aikuiseksi. Painoni kuitenkin vaihtelee muutaman kilon helposti. Kesällä hoikistun, talvella kerään vararavintoa. Vaatteet, jotka istuivat täydellisesti puoli vuotta sitten, eivät välttämättä tee sitä tänään. Pistäminen vielä lisää vatsan pömpötystä. Kyllä se ärsyttää välillä. Yritän silti tämänkin suhteen olla armollinen itselleni ja peilikuvalleni.
Muistathan sinäkin olla lempeä itsellesi?
Alina Salmi
Anne Artukka
Deeblogin Vieraskynä
Anssi Lehto
Elsa 
Erika Drugge-Kesänen
Helmi Westergren
Jenni Kulo
Kalle-Ville Ruohonen
Kirsi-Maria Hytönen
Laura Manninen
Liisa Laitinen
Maaret Weide
Maarja Metsaviir
Maria Rasalahti
Miia Tuomaala
Miika Miettinen
Mika Haulo
Peter Lindberg
Petteri Rantamäki
Pia Sivunen
Reija Helkkula
Salla Vähäkangas
Sari Pihlava
Teija Sihvo
Mittausten alla olen vieläkin yli 60-vuotiaana. Pituus menee alaspäin ja paino tuppaa nousemaan. Joka kerta mittaus on edelleenkin yhtä nöyryyttävää. Se mistä olen nyt tyytyväinen niin siitä, ettei sisäelimissäni ole rasvaa vaikka pullukka muuten olenkin. Ulkopuoliset eivät vain sitä osaa nähdä. Olette molemmat, sinä ja tyttäresi, hyvän näköisiä juuri sellaisina kuin nyt olette.
Kiitos Maaret! Tärkein pointtini tässä ehkä olikin se, miltä tuo kaikenlainen jatkuva tarkkailu vaikuttaa erityisesti kasvavan ja vasta minäkuvaansa rakentavan, ehkä monella tapaa vielä epävarman nuoren mielessä. Ja mitä keinoja meillä olisi hoitaa nämä asiat jotenkin toisin, vielä kannustavammin, oikeisiin asioihin huomiota kiinnittäen. Esimerkiksi Duodedicimin tutkimuksen mukaan diabeetikkotytöillä on kaksinkertainen riski sairastua syömishäiriöihin: http://bit.ly/1UUNeAA
Kunpa tähän asiaan olisikin jokin parempi lähestymistapa. Jokainen meistä aikuisista kokee asiat miten parhaiten taitaa, mutta juuri kasvavan ja kehittyvän lapsen kohdalla vaarana on itsetunnon ja oman hyväksynnän vinksahdus. Murrosiän kynnys on useimmalle lapselle kompleksikas elämänkohta ilman ”arviointejakin”, ja kaikki kommentointi (vaikka se olisi myönteistäkin) voidaan siinä vaiheesssa kokea loukkaavaksi. Ja kun se kontrollikäyntien palaute nyt vaan tapaa tuntua lähinnä niiden asioiden esiintuonnilta, joiden pitäisi olla jotenkin toisin.
Tämä on tärkeä asia, joka vanhempien on hyvä tiedostaa. Jolla on omakohtaista kokemusta, osaa toki paremmin tunnistaa nämä tilanteet. Voiko siihen sitten vaikuttaa, voiko lapsen epävarmuutta ja itsekritiikkiä loiventaa? Ajattelen omia kipujani tämän vyyhdin suhteen lapsuusvuosina ja tekisi mieli sanoa, että ei voi. Raskas asia ratkottavaksi omin päin, mutta asiaan ja siitä puhumiseen objektiivisesti suhtautuminen – se oli ainakin itselleni niinä vuosina ylivoimaista. Eikä ole sanottua, että tämä painolasti olisi ohi vieläkään.
Kiitos Riitta pitkästä ja viisaan pohdiskelevasta kommentistasi. Eivät nämä ihan yksinkertaisia asioita ole, se on kyllä totta. Ja valtavasti olen kuullut samanlaisista kokemuksista ja tuntemuksista muilta.