D-lasten vanhemmat 7.12.2015 Kirsi Stjernberg

Käsi ylös, kenen mielestä vanhemmuus on helppoa? Aivan! Ei todellakaan ole! Vaikeaa voi olla löytää oikea vastaus lapsen kiperään kysymykseen, tai oikea tapa reagoida tunteenpurkauksiin. Mutta vielä pelottavampaa on kaikki se, mitä lapseni lukevat minusta rivien välistä ja imevät itseensä, ilman että itse sitä aina tajuankaan.

Lapsiahan ei kasvateta sanoilla, vaan oman esimerkin voimalla. Turha jankuttaa lapsille, että kannattaisi harrastaa liikuntaa, mennä ajoissa nukkumaan tai kohdella toisia huomaavaisesti, ellei itse toimi näin.

Pätee yhtä lailla diabetekseen. Itsestään hyvää huolta pitävää diabeetikkoa ei kasvateta kiristäen ja lahjoen, tai kauhukuvia huonon hoitotasapainon aiheuttamista ongelmista maalaten. Olennaista on itse osoittaa arvostusta omaa hyvinvointiaan kohtaan ja huolehtia siitä.

Tämä äitidiabeetikko on joskus uinut aika syvissä vesissä tajutessaan, että kukaan muu ei tule koskaan asettamaan omaa diabeteksen hoitoani ykkösasiaksi elämässäni kuin minä. Yksin minä keksin tekosyitä sille, miksen ehtisi tai jaksaisi itsestäni huolehtia kunnolla. Mikä on olennaisempaa, hyvin hoidettu diabetes ja hyvä elämänlaatu, vai loputtoman velvollisuuksien listan läpi juokseminen? Jos en itse laita omaa sairauteni hoitoa ykkössijalle, miten ihmeessä tyttäreni oppisi tekemään niin?

Tyttären sairastuessa minuun iski ensin mallidiabeetikkona olemisen vimma. Miten voisin edellyttää lastani tekemään säännöllisesti mittauksia, arvioimaan tarkasti hiilarit ja vaihtamaan insuliinikynien neulat joka pistokerralla, ellen itse tee samaa?

Hetken elimmekin molemmat kuin kaksi mallidiabeetikkoa ikään. Kunnes kiireinen arki kahdella diabeteksella maustettuna uuvutti. Ensimmäinen asia, mistä tuntui helpoimmalta tinkiä, olikin juuri oma sairauden hoito. Se alkoi pudota päivittäisessä tärkeysjärjestyksessä aina vain alemmas.

Nyt olen havahtunut siihen, että tytär alkaa olla nuori neito joka vähitellen ottaa enemmän vastuuta omasta hoidostaan. Teini-ikä kolkuttelee nurkan takana. Vielä me vanhemmat emme sentään aina ole tyhmiä ja ärsyttäviä hänen mielestään, vielä hän kuuntelee meitä. Olen hänelle tärkeä malli aikuisesta naisesta ja siitä, miten hyvin diabetes omassa arjessani mukana kulkee. Viimeistään nyt luodaan pohja sille, miten hyvin lapsi teini-iän tyrskyissä jaksaa ottaa diabeteksensa huomioon.

Oma lähestyvä neljänkympin rajapyykkini on antanut uutta pontta itsestä huolehtimiselle. Aina en vieläkään jaksa olla mallidiabeetikko, ajoittain oma hoito uhkaa edelleen jäädä kiireen jalkoihin. Mutta ainakin yritän hoitaa itseäni paremmin ja olla samalla hyvänä, mutta myös inhimillisenä esimerkkinä.

Liikunnallisuudesta ja sen merkityksestä diabeteksen hoitotasapainoon olen toivoakseni antanut hyvän mallin. Lapseni ovat tottuneet siihen, että suuntaan usein juoksulenkille ja varustaudun siihen ylimääräisin verensokerimittauksin ja varaeväin.

Erityisen tärkeää esimerkkiä näytän tietysti ylipäätään diabetekseeni suhtautumisessa: salaanko sen, teenkö siitä ison numeron, tuskailenko sen kanssa. Uskoisin, että tietty joustavuus suhteessa sairauteen auttaa jaksamaan sen kanssa silloinkin, kun asiat eivät mene ihan oppikirjan mukaan. Täytyy hyväksyä nekin päivät, jolloin diabetes ärsyttää ja väsyttää. Tälle asenteelle tulee olemaan käyttöä murrosiässä. Sydämestäni toivon, että se helpottaa murkun mahdollista tuskaa ”typerästä sairaudestaan” siinä määrin, ettei sairautta vastaan tarvitsisi kapinoida täydellisellä hoitamattomuudella ja holtittomuudella.

Viime kädessä ei ole kysymys siitä mitä teet lastesi hyväksi, vaan siitä mitä olet opettanut heitä tekemään oman itsensä hyväksi. — Kolumnisti Ann Landers

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä