Ilta, jolloin isä itki

Elettiin vuotta 1988, ja joulu oli lähestymässä samaan tapaan kuin nytkin.

Olin viidennellä luokalla, ja joulujuhlaharjoitukset pyörivät koulussa hyvää vauhtia. Minun oli määrä olla jouluevankeliumin enkeli. Rooli oli tosi mieleinen, sillä asun kauneus hiveli ja aidon kynttilän piteleminen tuntui vastuulliselta tehtävältä.

Vaan kuinkas kävi! Nuhaa ja kuumetta juuri ennen juhlia.

Sairastin ja jännäsin. Ehtisinkö parantua? Päästäisikö äiti jo kouluun?

Juhlapäivän aamuna oloni oli hitusen parempi. Olin hoikkaakin hoikempi, kasvoiltani vitivalkoinen, mutta riittävän terve juhlimaan. Miten onnellinen hetki se olikaan: pieni enkeli joukossa toisten näki tähden niin loistavan.

Vointini ei kuitenkaan kohentunut kokonaan. Laihduin, väsyin, join ja ravasin vessassa. Äitini luki mustakantista lääkärinkirjaansa uudestaan ja uudestaan.

Jouluaatto tuli ja meni. Joulupäivänä äitini sanoi, että oli lähdettävä lääkäriin. Naapurikunnan päivystävä lääkäri sen sitten vahvisti: ”Tytöllä on nuoruusiän sokeritauti, diabetes mellitus. Siirtykää viipymättä aluesairaalaan.”

Ajelimme kotiinpäin. Iskää itketti, äitiäkin varmaan, mutta sitä en muista. Isän itku tuntui oudolta, pelottavalta. Olivatko asiani niin huonosti? Olihan luokkakaverillani, Sannallakin, sokeritauti. Välillä Sanna kävi koulussa välipalalla, pistikin kai, mutta ei kai sellaista tarvitsisi iskän itkeä.

Poikkesimme kotiin hakemaan tavaroita. Vanhempani näyttivät olevan poissa tolaltaan, mutta minä tiesin, mitä piti tehdä. Joulusuklaat odottivat huoneessani. Ne olisi syötävä pois. Kohta lähdettäisiin sairaalaan hoidattamaan sokeritautia, ja siihen loppuisi suklaan syönti. Nyt vielä oli mahdollisuus.

Sairaalan ensiavusta oli pitkä matka lastenosastolle. Piti kulkea maanalaista, loivaa yhdystunnelia pitkin. Minulle tarjottiin pyörätuolia, sillä yli kolmenkympin verensokeri hirvitti hoitajia. Kieltäydyin kuitenkin tiukasti. Muutama tunti aiemmin olin puuhaillut kotona mitä mieli teki, ja nyt pitivät minua niin sairaana, että pyörätuolilla olisi pitänyt ajella.

Hoitajat kyselivät ruokavaliotoiveita. Oliko allergioita tai sellaisia ruokia, joista en pitänyt? Ilmoitin, etten pidä ruisleivästä enkä omenasta.

Seuraavina päivinä sain huomata, ettei toiveitani noudatettu. Opetustuokioissa minulle kerrottiin, että tummat viljat, hitaat hiilihydraatit, pitävät verensokerin tasaisempana. Siksi tarjolla oli vain ruisleipää.

Omenaakin alkoi ilmestyä lautaselleni, kun isä kerran epäili hoitajien kuullen, että omenainhoni johtui pelkästä laiskuudesta – tyttöä ei omenan kuoriminen huvittanut. Kyllä isä tyttärensä tunsi, mutta pitikö sitä tuolla lailla nolata vieraiden ihmisten läsnäollessa.

Iltaisin äidin piti lähteä kotiin, sillä lapsen kanssa ei ollut lupa yöpyä sairaalassa. Oloni oli yksinäinen. Käytävästä kajasti valoa, ja hoitajien askeleet kaikuivat pitkin yötä. Littanoiksi ja pitkäkaulaisiksi rakastetut unikaveri-smurffini sentään pitivät seuraa ja antoivat lohtua.

***

Noista ajoista on nyt menty yksi sukupolvi eteenpäin, ja tällä välin oma esikoiseni on ehtinyt vitosluokkalaiseksi. Joskus mietin, miten elämäni olisi edennyt, jos en olisi sairastunut. En tiedä. Ihan hyvin minun on käynyt näinkin.

Diabetes on tuosta illasta alkaen kulkenut mukanani ja kulkee aina jatkossakin. Tähän asti se on näytellyt elämässäni onneksi vain sivuroolia. Toivon hartaasti, että näin olisi jatkossakin.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä