Yleinen 9.7.2015 Maria Rasalahti

Kun esikoinen sairastui 3,5 vuotta sitten äitini (mummo) ilmoitti heti, että hänen pitää opetella diabeteksen hoito ja pistäminen, jotta pojat voivat jatkaa yökyläilyä heillä. Jo ensimmäisellä viikolla he kävivät lastenosastolla opiskelemassa yleisasiat diabeteksesta.

Jo parin kuukauden päästä sairastumisesta mummo ja pappa ottivat pojat hoitoon, ensin päiväksi ja sen jälkeen yökylään. Hyvinhän se sujui. He kävivät puistossa leikkimässä kuten ennen ja mummo hoiti diabeteksen meidän antamien ohjeiden mukaan. Me pysyimme koko ajan tavoitettavissa.

Yhtäkkiä diabeteksen tultua taloon tuntui, että poikien yökyläily oli pienentynyt yhteen paikkaan. Parin tädin kanssa olemme käyneet diabeteksen hoidon, pistämiset, ym. läpi, mutta pienen diabeteslapsen hoitoon ottaminen on pelottavaa.

Esikoisen kasvettua esikoululaiseksi on yökyläily ehdotuksia jälleen tullut. Pojan kummi tuntuu olevan halukas ottamaan hänet joskus kylään ja ongelle, mikä olisikin pojasta hauskaa. Nyt kyläilyjen aloittaminen voisikin olla helpompaa kun esikoinen osaa hoitaa pikainsuliinipistokset itse. Mutta aikuisen on osattava myös kaikki hoitoon liittyvät koukerot.

Yllättäen esikoulun alettua esikoisen parhaan ystävän äiti ehdotti, että hän voisi opetella diabeteksen hoidon, jotta poika voisi joskus mennä heille leikkimään. Olin todella liikuttunut ehdotuksesta. Yhtäkkiä lähes tuntematon ihminen tarjoutuu hoitamaan. Mutta jotenkin tämä vuosi on mennyt nopeasti emmekä ole löytäneet aikaa opettelulle.

Mummolla ja papalla yökyläily on ollutkin esikoiselle aina todella mieluisaa. Pääsee puistoon ja pelaamaan jalkapalloa, ja talvella luistelemaan ja pulkkamäkeen. Mittarit ja hypoeväät kulkevat aina mukana ”pinkkurepussa”.

Mökkireissut mummon ja papan kanssa ovat kesäspesiaalia, ja on kiva päästä joskus myös moottoriveneellä saareen. Esikoinen tietää että mummo osaa diabeteksen hoidon ja luottaa häneen. Toukokuun lopussa oli kesän ensimmäinen viikonloppureissu mummon ja papan mökille. Kun he tulevat hakemaan poikia käymme läpi paperille kirjoitetut hoito-ohjeet ja mitä ollaan syöty ennen lähtöä.

Diabeteslapsen vanhempana joudumme miettimään hiukan eri tavalla mitä pakkaamme mukaan vaatteiden ja unilelujen lisäksi.

Kaiken muun tavaran lisäksi, pitää muistaa ottaa tarpeeksi tarvikkeita mukaan: kynäneuloja, lansetteja pistolaitteeseen ja liuskoja verensokerimittariin. Matkaan pakataan lisäksi varaverensokerimittari, -pistolaite ja ketoainemittari sekä niiden liuskat. Varainsuliinit ja glucagen kulkevat mukana pienessä kylmälaukussa. Diabeteksesta ilmoittava rannekoru kulkee aina kädessä.

Viime kesänä, kun olimme oman perheen kesken mökkireissulla, meni pistolaite yllättäen rikki. Jouduimme pyytämään vieraan kunnan terveyskeskuksesta uutta pistolaitetta. Mutta siellä ei ollut yhtään. Hiukan hoitajan mietittyä saimme mukaamme kertakäyttöisiä pistimiä, joita käytetään hemoglobiinin ottamiseen sormenpäästä. Sen jälkeen olen pitänyt huolta että kaikkia tarvikkeita ja laitteita on aina kaksi mukana.

Isovanhemmat asuvat meistä kaukana, mutta on hienoa, että esikoisella on edes yksi paikka, jossa hän voi aina joskus käydä kylässä ilman, että meidän vanhempien tarvitsee olla huolissaan diabeteksen hoidon sujuvuudesta, ja me vanhemmat voimme hieman hengähtää.

Taidamme olla moniin muihin diabetesperheisiin verrattuna hyvässä asemassa, koska kaikilla ei taida olla paikkaa, johon turvata ja pyytää hoitoapua.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä