15.6.2015 Kirsi Stjernberg

Kun tökkii niin tökkii!

Miks kaikki on niin vaikeeta ja epäreilua, kun on diabetes? huokasi 9-vuotiaani eräänä iltana koulunlopetusviikolla. Ohjelmassa oli ollut paljon normaalista poikkeavaa, retkiä ja urheilupäiviä. Vastaan oli tullut tilanteita, joissa diabetes vaikutti esimerkiksi siihen, mihin ryhmään tyttö retkellä laitettiin. Samaan ajanjaksoon sattuivat meillä molemmilla diabeteksen vuosikontrollit ja verikokeet, hoitotarvikkeiden ja insuliinien hakua. Aika paljon diabetekseen liittyvää ”ylimääräistä” ohjelmaa keskellä muutenkin vilkasta arkea.

Epäreiluuden tunne iski väsymyksen keskellä itseenikin. Ruokakaupassa ruokia kärryihin nakellessani puuskaisin miehelleni itkunsekaisella äänellä, että on tää vaan joskus niin ärsyttävää tää diabetes. Olin lähdössä seuraavana päivänä työmatkalle. Otti päähän, että matkalle lähtiessäkin on aina erikseen mietittävä kaikki hypoeväät ja insuliinien riittävyys.

Minulle oman sairastumisen käsittely iski pahimmin vasta nyt vuosikymmenten sairastamisen jälkeen. Tyttären sairastumisella on tässä tietysti ollut suuri merkitys. Siihen asti olin kiltisti ajatellut, että saanpa olla kiitollinen juuri tästä sairaudesta.

Mutta sori vaan, diabetes ei ole helppo sairaus. Eikä se totta vieköön ole mikään elämäntapa, kuten olen lukuisia kertoja kuullut sanottavan. Eikös elämäntapa yleensä ole jotain, joka on itse vapaaehtoisesti valittu?

Kyllä minulla on oikeus tätä sairautta vihata! Kyllä minulla on oikeus tuntea, että diabetes on vaativa ja viheliäinen sairaus, joka kuormittaa arkea ja jaksamista. Vielä enemmän vihaan ja suren sitä, että sama sairaus kuormittaa tyttäreni elämää. Eikä se silti, että tunnen näin, yhtään vähennä sitä faktaa, että jonkin toisen sairauden kanssa elämä on varmasti paljon kurjempaa kuin omani. Ei tämä mikään kurjuuskilpailu ole, jokaisella meillä on omat juttumme, joiden kanssa on tultava toimeen.

Entäs sitten asenne? Positiivareiden tunnuslause on ”Asenne ratkaisee – aina”. Yritin hampaat irvessä omaksua tämän asenteen. Kielteiset tunteet yritin panna halki, poikki, pinoon, kärsimättömästi. Kunnes kävi selväksi, että oikotietä onneen ei olekaan. Ensin pitää tehdä töitä. Ja siihen itsensä kanssa töiden tekemiseen olisi tärkeää jokaisen saada apua.

Elli kirjoitti aiemmin täällä Deeblogissa masennuksesta. Hyvä, että hän avasi keskustelun tästä tärkeästä aiheesta. Tuntemieni diabeetikoiden keskuudessa masennus ja uupumus tuntuvat olevan varsin yleisiä kokemuksia. Jatkuvasti saadaan lukea myös uusia tutkimustuloksia siitä, kuinka diabetes altistaa masennukselle. Silti tukea asioiden käsittelyyn tuntuu olevan vieläkin suhteellisen vähän tarjolla, etenkin ennaltaehkäisevästi. Kun masennuksesta puhutaan, ei mikään oma asennoituminen enää auta.

Eräs viisas tuttavani sanoi minulle onneksi oikealla hetkellä, että en voi päättää ryhtyä iloiseksi ja positiiviseksi ihmiseksi, enkä voi hyväksyä omaa tai tyttäreni sairautta, jos taas kerran yritän työntää voimakkaat kielteiset tunteet jonnekin taka-alalle. Ne pitää kohdata ja hyväksyä. Vasta sitten, jonain päivänä, voin päästää niistä irti.

Ei minun tai tyttäreni tästä sairaudesta pitää tarvitse. Mutta katkeraksi en suostu. Tämän kanssa pitää elää, mutta niin, että diabetes ei sanele tekemisiämme, vaan päinvastoin. Ja tiedättekö, mitä enemmän olen itkenyt, raivonnut ja purkanut pahaa oloani, sen enemmän tuntuu tilaa löytyvän niille positiivisille tunteille ja pienten asioiden kauneudelle. Aidosti, ei hampaat irvessä.

Ikänsä deeykkösenä elänyt pohdiskelija, joka asustaa rintamamiestalossa miehen, 14-vuotiaan pojan ja 13-vuotiaan deetytön kanssa. Lisäksi meillä on nuori labradorinnoutaja, jota koulutetetaan diabeteskoiraksi. Suuntaan lenkkipolulle aina kun voin, ja koetan löytää aikaa myös uusien asioiden opiskeluun. Olen vihdoin oivaltanut, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja haaveista arkihässäkän keskellä, jota tupladee välillä urakalla haastaa.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Anselmi

    Just näin! Veit aika huolella sanat näppikseltäni – tää ei ole elämäntapa (jos olisi, valitsisin takuulla toisenlaisen) eikä silmien värin kaltainen ominaisuus (silmien väri on harvemmin tappava…) eikä mukana kulkeva rakas seuralainen. Tää on todellakin inhottava, hankala, ikävä autoimmuunisairaus, joka tekee elämästä paitsi hankalamman, myös pääsääntöisesti lyhyemmän kuin perusterveellä ihmisellä. Propsit!

  2. Anselmi

    …. ja ps – ei, en minäkään missään tämän kanssa ryve – mutta antaisin heti pois, jos joku vaan huolis =D

    1. Avatar photoKirsi Stjernberg

      Kiitos Anselmi kommenteistasi. Kiva kuulla, että samankaltaisia aatoksia ja tunnelmia löytyy muiltakin!

  3. AS

    Mm. vakavan masennuksen läpikäyneenä totean, että diabeteksen kanssa pystyy nipinnapin elämään sovussa, kun on vain se haasteena. Mutta kun kuormaan lisätään useita sairauksia ja lääkityksiä, menee kuppi nurin varsin pienestä. Sitä eivät tunnu terveydenhoidon ammattilaisetkaan tajuavan. Vaikka olisivat kuinka kurssinsa käyneet. Hyvä kirjoitus Kirsi. Asenne ratkaisee vain hautaan asti…

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: