Ykköstyyppi 31.3.2015 Mika Haulo

Maaliskuun alussa satoi räntää, mutta päätin silti lähteä pyörälenkille. Yksin tuskin olisin lähtenyt, mutta kun kaverini Ville pyysi seuraksi, päätin pukeutua sotisopaani ja lähteä uhmaamaan sääjumalia.

 

Sokerivammaisen elämää 5.3.2015

Takana oli istuen vietetty päivä ja liian lyhyet yöunet. Kaiken lisäksi tuo sensorin* perkele oli herätellyt pari kertaa yön aikana. Osin syystä, mutta myös epätarkkuuttaan ja tiukalle virittämäni hyporajan takia.

Väsytti siis.

Kaiken lisäksi olin nälkäinen. Pienen aamupalan lisäksi olin pistellyt poskeeni vain täytetyn croissantin ja pari kuppia teetä puolen päivän aikoihin. Aika kevyt kattaus meikäläisen makuun, ja kellokin oli jo puoli kolme.

Ennen pyörälenkkiä piti saada murkinaa. Urheilu pian syömisen jälkeen on joillekin kohtalotovereilleni kirosana, koska kevytkin patikointi saa heillä pikainsuliinin tehon paisumaan tolkuttomaksi – ja verensokerin tipahtamaan lattianrajaan. Siksi he mieluummin odottavat muutaman tunnin, että pikainsuliinin vaikutus lakkaa.

Minulla ei tähän kuitenkaan ollut aikaa. Siitä ei päässyt mihinkään, että ateriainsuliinin vaikutus olisi suurimmillaan kesken polkemisen. Sopiva insuliinimäärä piti arvioida tarkasti.

Kokonaan pistämättä en voinut olla, koska hiilihydraattia annoksessa oli päälle sata grammaa. Kymmenen yksikköä olisi ollut aivan liikaa. Insinöörin nahkaprosessori päätteli, että sopiva annos löytyy jostain näiden kahden ääripään väliltä.

Päädyin pistämään neljä yksikköä. Se tuskin oli liikaa, ja lisää olisi voinut ottaa tarvittaessa helposti.

***

Ruoaksi laitoin makaroni-tonnikalasalaattia – 100 grammaa makaronia, puolikas tölkki tonnikalaa ja yksi maustekurkku kuutioiksi pilkottuna. Sopivan energiapitoista mutta ei liian täyttävää murkinaa pyörälenkin alle.

Makaroneja keitin vain muutaman minuutin. Al dente on muutenkin mieleeni, mutta tällä kertaa keittoaikaan liittyi myös käytännön asia:

Pastan hiilihydraatit imeytyvät melko hitaasti, kun sitä ei keitä kovin löysäksi**.

Alimitoitettu insuliiniannos saisi normaalitilanteessa verensokerin nousemaan katonrajaan. Täyttä annosta ei kuitenkaan ennen liikuntaa voinut pistää. Mutta jos ajoitus menisi oikein, riittäisi insuliinin ja liikunnan yhteisvaikutus laskemaan verensokeria samalla tahdilla kuin hitaasti imeytyvät hiilihydraatit sitä nostaisivat.

Lenkillelähtöni hieman viivästyi, kuten tavallista, ja verensokeri pääsi hetkeksi nousemaan. Ei ihan mahdottomiin lukemiin – korkein mittamani oli 9,1 mmol/l – mutta pistin silti pari yksikköä sitä hillitsemään.

Juuri ennen lähtöä hörpin pari tölkkiä Red Bullia. Olihan sohjossa sotkeminen sentään jonkin sortin extreme-urheilua. Laskusuuntaan kääntynyt verensokerikin kaipasi hieman boostia, eikä kofeiinin tuomasta piristyksestäkään haittaa ollut.

***

Pyörälenkki sujui hyvin. Verensokeri vaihteli sensorin mukaan 5,5 – 6,5 mmol/l välillä, eli tuo pasta-ajoitukseni meni jokseenkin nappiin. Taskuissani oli kaiken varalta myslipatukoita ja tietysti insuliinikynä, mutta kertaakaan en niitä joutunut käyttämään. Toisaalta matkakin oli vain noin 40 kilometeriä, ja aikaa kului kokonaisuudessaan pari tuntia. Siinä ajassa ei verensokeri ehdi energiavarastojen tyhjentymisen takia alkaa laskemaan.

Aina eivät suunnitelmat tietenkään näin hyvin onnistu, mutta tämä päivä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka hurjalta kuulostava epäsuhta insuliinin ja hiilihydraattien välillä voi kuitenkin johtaa siihen, että verensokeri pysyy tasaisena kuin denveriläinen preeria.

 

* Sensori eli glukoosisensori on jatkuvasti verensokeria mittaava laite

** ks. http://www.montignac.com/en/the-factors-that-modify-glycemic-indexes/

Kuva: MomentForZen, käytetty Creative Commons -lisenssillä.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä