Nöyrtyminen
Olen diabeetikko. En ole sairas.
Sairastumisestani vuodesta 1976 asti en ole koskaan alistunut diabetekselle. Otin sairaudestani niskalenkin heti sairastuttuani. Diabetes ei ole koskaan ollut minkäänlainen salaisuus elämässäni. Olen harkitusti välttänyt kaikkia mahdollisuuksia kohdata vertaisiani, diabeetikkoja. Kaksi kertaa olen poikennut valitsemaltani tieltä. Vietin 16-vuotiaana viikon Tampereen Aitolahdessa. Pari vuotta myöhemmin eksyin yhteispohjoismaiseen nuorisotapaamiseen Tanskassa, jonka jälkeen – ei mitään.
Muutama viikko sitten Se tapahtui. Olin Diabetesliiton Deeblogi-koulutuksessa. Sanoin asioita, joita en uskonut koskaan kenellekään kertovani. Tätäkö on vertaistuki ? Sain päästää pihalle höyryjä, joita en uskonut sisälläni olevan. Joiden olemassaolon olen järjestelmällisesti kieltänyt.
Olen pelännyt leimautumista sairaaksi, sokeritautiseksi. Olenko pelännyt sairastuvani lisää, jos myönnän tosiasioitten olemassaolon itselleni. Koskaan en ole piilotellut sairauttani. Aina olen ilmoittanut olevani diabeetikko ja tarvitsevani erikoisruokavalion. Aina olen pistänyt insuliinini menemättä piiloon pistämään. Ainoa piilo on ollut oman pääni sisällä.
Vaikeaa rasitusastmaa olen sairastanut kaksi-vuotiaasta. Diabetes-statuksen sain yhdeksän vanhana. Astma on aina olllut minulle pahempi sairaus. Diabetes on paljon muuta. Diabetesta mainostetaan positiivisesti elämäntapana. Ei, vaan diabetes on elämäni.
Säntillisenä ja tarkkana diabeetikkona jokainen huono verensokeriarvo on aina ollut häpeä minulle. Jokainen ylimääräinen suupala on lisännyt häpeääni. En ole merkannut mittaamiani verensokeriarvoja vihkoon, vaikka kulloinenkin hoitava lääkäri on sitä toivonut. Käytän mittaria, jonka USB-pää mahdollistaa mittausten tulosten printtaamisen paperille. Mutta saatavan käyrän ilmiasu ei ole lääkärin mieleen. En tarkoita arvoja. En kirjaa. Syntisäkki !
Harrastan liikuntaa kuin idiootti. Monin tavoin kuin idiootti. Spinningiä monta päivää putkeen ilman taukoja ja venytyksiä. Verensokerin alenemisen sijaan saan nousujohteisen tuloksen. Huono diabeetikko.
Koska en ole mielestäni sairas, voin käyttää alkoholia kuten terveet. Tosiasia valkeni herätessäni TYKS:n ensiavussa. Omatuntoni kärsi enemmän kuin fysiikka. Hyvin diabetestaan hoitavana olen ensiavussa kaikenmaailman letkuissa ja mittareissa kiinni ! Syke on hälyttävän alhainen ja sokerit eivät nouse. Tajunta on palannut jo 0,8 mmol/l arvolla. Puhuin ja käyttäydyin järkevästi. Halusin kotiin. Minulla oli siellä koira yksin. En uskonut hoitohenkilökuntaa. Kun sokerit olivat turvallisesti 5 mmol/l paikkeilla irroitin sokeri- ja suolatipan, allekirjoitin hoitohenkilökuntaa koskevan vastuuvapauskaavakkeen ja lähdin kotiin.
Sokerit huitelivat seuraavan viikon milloin missäkin. Onneksi oli kesäloma. Eniten minua riivasi, että lokasin täydellinen diabeetikko-sädekehäni-taas kerran. Henkiseen kokoamiseen meni enemmän aikaa kuin fyysisen.
Vastaavista asioista puhuin Deeblogi-koulutuksessa. Lähdin tilaisuuteen nöyrtyjänä, mutta palasin kotiin voittajana.” Puu, joka taipuu tuulessa, ei katkea.” – Hoya
Alina Salmi
Anne Artukka
Deeblogin Vieraskynä
Anssi Lehto
Elsa 
Erika Drugge-Kesänen
Helmi Westergren
Kalle-Ville Ruohonen
Kirsi Stjernberg
Kirsi-Maria Hytönen
Laura Manninen
Liisa Laitinen
Maaret Weide
Maarja Metsaviir
Maria Rasalahti
Miia Tuomaala
Miika Miettinen
Mika Haulo
Peter Lindberg
Petteri Rantamäki
Pia Sivunen
Reija Helkkula
Salla Vähäkangas
Sari Pihlava
Teija Sihvo
Kyllä. Luin tekstisi ja tuntui kuin olisi peiliin katsonut. Sairastumisvuosia ja kokemusta minulla on paljon vähemmän, mutta tunnistan samaa ajatusmallia itsessäni.
On vaikeaa olla diabeetikko ja itseltään paljon (liikaa) vaativa.
Hyvä kirjoitus Jenni! Tämä pisti minutkin pohtimaan monelta kannalta diabetesta. Aina palaan siihen samaan mitä sinä sanoit; diabetes on elämäni. Hyvänä ja huonona päivänä. Muut diabeetikot ovat korvaamaton tuki, pidetään siis yhtä <3
Se mitä itse olen vuosien varrella oppinut on se, että on oltava armollinen itselleen. Kaikkea ei voi hallita eikä määrätä joka ainoana hetkenä. Riittää kun tavoite ja päämäärä on toimia parhaalla mahdollisella tavalla.
Tosi mielenkiintoista lukea tuoreita tuntemuksiasi vertaistuesta, tuntuivat kumman tutuilta. Taitaa olla sellainen asia, jonka edessä kannattaa nöyrtyä.
Vaan on sanottava sekin, että kun seuraan muiden diabeetikoiden puuhia: mittauksia, pistämistä, pumppujuttuja ja hypoeväiden kaivelua, koen vähän myös ahdistusta. Sitä kai näkee siinä niin oman itsensä – tuolta minäkin näytän, kun värkkään päivästä toiseen näitä d-juttujani.
Totta tosiaan. ”olen diabeetikko en ole sairas” -ajatus tuntuu olevan tuttu meistä monelle. Samoin minäkään en vuosikausiin halunnut, en muka tarvinnut vertaistukea. Se oli kyllä vääränlaista itsensä kieltämistä, sittemmin olen tajunnut, että jokaisen pitää tuntea kuuluvansa joukkoon ja tulevansa ymmärretyksi ilman turhia selityksiä. Vertaisporukassa se on mahdollista.
Jenni, olet minun peilini.
– Piilotautinen vuodesta 1970
Jenni,
ajatuksesi kuulostavat niin tutuilta, että hetken kuvittelin jonkun päässeen pääni sisälle. Vertaistuki oli minullekin kauan jonkinlainen mörkö. Tietyssä vaiheessa oli hirveän turvallista nähdä muut diabeetikot homogeenisena joukkona, johon ei halua itse kuulua. Sellaistakin vaihetta tietysti tarvitaan ennen kuin on valmis nöyrtymään ja tulemaan ulos omasta suojakuorestaan. Kiitos kirjoituksestasi!