20.2.2015 Sari Pihlava

Sinulle, joka menit rakastumaan diabeetikkoon

On ollut onni tavata mies, joka suhtautui varauksetta piikkeihini, vaikka hän itse kovin piikkikammoinen onkin. Siinä elämäntilanteessa, melkein kaksikymmentä vuotta sitten, itsekin toki vielä väitin, ettei diabetekseni mihinkään vaikuta – ihan normaalia elämää voitaisiin elää. Vaan onhan se nyt nähty, että vaikutuksia on. Siinä rinnalla mies on kuitenkin pysynyt, ja hyvä niin.

Diabetes on aina ollut minun juttuni. Sairastuessani olin 11-vuotias, hyvässä itsenäistymisen iässä ja valmis opettelemaan uutta. Opettelin, vastustelin ja ehkä opinkin siinä vaiheessa, kun jalat olivat oman pöydän alla. Mahtaako tästä johtua, että en toivo sinulta, puolisoltani, hoitoon osallistumista? Hoidan itse itseni ja kannan vastuuni. Pitkää ikää toivon ja tavoittelen, siitä ei ole epäilystäkään, vaan ihan aina ei jaksa. Kiitos kun ymmärrät, että diabetes on minun juttuni.

Tiedä sitten, mitä se rakkaus on. Olisiko se niitä kynttiläillallisia vai sitä pyyteettömyyttä, jota toisinaan kohtaan? Kun verensokeri on yösydännä vajonnut liian alas, sydän jyskyttää, hikeä pukkaa eikä yöpöydällä ole hypoeväitä. Ainoa pelastus tuntuu olevan huitaisu sinne puolelle parisänkyä. Ja tiedättekö mitä – se toimii! Hypoeväs kiipeytyy yläkertaan ja pelastaa minut. Ei moitteen sanaa, vain apua hädän hetkellä. Kiitos siitä.

Tavallisella kävelylenkilläkin pitää olla eväät mukana. Joskus jaksaa huvittaa; joskus ärsyttää. Ja niin on ulkoilumuoti piukkaa, että ei meinaa pillimehut taskuihini mahtua. Rakkautta se on kuulkaa sekin, että joku muu sulloo eväät taskuihinsa, ja itse saa säilyttää näennäisen kepeän siluettinsa.

Pumpun satunnaisia glukoosimonitorointeja kommentoin monesti – milloin on käyrät tasaiset, milloin mennään ylös tai alas, tai peräti kahdella nuolella suuntaan tai toiseen. Toisinaan hihkun onnistumisista; usein manailen pieleen menneitä valintoja. Kiitos, kun jaksat kuunnella ja ymmärrät, että läheskään aina en puhu neuvoa kysyäkseni. Kun kuuntelet, omatkin ajatukseni selkiytyvät, taakkani kevenee ja on hitusen helpompi jatkaa eteenpäin.

Kerran jos toisenkin on sattunut niin, että joku mieleinen puuha on keskeytynyt minun takiani: ”Odota vähän, täytyy käydä mittaamassa/syömässä/pistämässä”, mitä nyt milloinkin on ollut pakko tehdä. Hypo ei katso aikaa eikä paikkaa, diabetes on asetettava etusijalle. Ja sinä odotat kärsivällisesti. Ei kai siinä vaihtoehtoja olisikaan – kyllä tajuissaan oleva puoliso monesti mukavammalta tuntuu kuin tajuttomana viruva.

Entä silloin, kun maailma kaatuu diabeetikkoparan päälle? Pitäisi tehdä sitä, tätä ja vielä tuotakin. Verensokeri vajoaa vajoamistaan, jaksaminen heikkenee entisestään, mutta paineet vain kasvavat. Silloin voi käydä niin kuin sinä ärsyttävästi sanot: äly menee ämpäriin. Kiitos, kun aika usein jaksat ymmärtää, että hypoissani en ole oma itseni. Tankataan, odotellaan ja tuumitaan sitten vasta uudelleen, eikö vain?

Välillä ajattelen, että en vain osaa. 26 vuotta olen tätä harjoitellut, ja silti verensokerini heittelevät.  Harmittaa ja ärsyttää. Silloin tunnen olevani taakka, riippa, huollettava. Kiitos, että et koskaan ole syyllistänyt minua diabetekseni vuoksi. En minä olisi tätä itselleni halunnut, mutta et arvaakaan, miten hyvältä tuntuu, että pidät minusta silti.

 

Uusimmassa Diabetes ja lääkäri -lehdessä (1/2015) on  Tuula-Maria Rintalan mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten aikuisen 1 tyypin diabetes näkyy perheen elämässä: ” “Tää on tätä meiän elämää”. Tyypin 1 diabetes vaikuttaa koko perheen arkeen”. Kannattaa käydä lukemassa, jos aihe kiinnostaa. 

Ajatuksia elämästä ykköstyypin diabeetikkona, kirjoitettu vuosina 2015-2018.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Avatar photoAnssi Lehto

    Aitoa, upeeta läheisyyttä. Koskettavaa elämäntarinaa, mahtava blogi. Kyynelsilmin sen luin.

  2. Avatar photoReija

    Kirjoitus sopi oivasti päivän fiilikseen, kun eilen vietettiin hääpäivää. Tavallaan olen kiitollinen myös omalle miehelleni hänen diabetes-sietokyvystään, mutta toisaalta en nosta sairauttani isommaksi asiaksi kuin se oikeasti on. Sillä vastaavasti minä tuen miestäni, kun hänellä on vaikeaa. Sellaista se parisuhteessa elo on. Vuorotellen tuetaan ja ollaan tuettavina.

  3. Maaret

    Olipa tuttua luettavaa. Minullakin huitaisu parisängyn toiselle puolelle toimii. Joskus en ehdi huitaisemaankaan, kun tuoremehulasillinen on jo valmiiksi edessä. Hengityksestä sen kuulemma kuulee.

  4. Tiina

    Näytän varmasti miehelle tämän kun tulee kotiin 🙂 itsellä tippa linssissä ja hymyilytti kun luin tätä <3

  5. Anna-Maria

    Näin sen kuuluukin olla ja olen onnellinen, että myös omalla kohdalla tämä toteutuu. Hyvä kirjoitus!

  6. Avatar photoSari

    Oi teitä ihania <3, kyynelsilmiä saitte aikaan tekin. Ehkä ne on nämä elämän perusjutut, rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen, jotka osaltaan herkistävät.

    Reija, myöhästyneet hääpäiväonnittelut! Jäin miettimään lausahdustasi siitä, että et nosta sairauttasi sen isommaksi asiaksi kuin se oikeasti on. Jotenkin tuntui, että pitää katsoa peiliin – toiminko minä niin?

    Omalla kohdalla elämäntilanne tuntuu vaikuttavan siihen, miten asiat näkee. Kai sitä silloin nuorena olin oikeasti sitä mieltä, ettei se d mihinkään vaikuta. Sittemmin on tullut ikää, pelkoa, tavoitteita ja ruuhkaa elämään lisää. D on alkanut aina välillä tuntua taakalta, joka on siellä muiden, normaalien vaatimuksien jatkona ottamassa osansa. Ehkä tämän elämäntilanteen myötä ne pienet käytännön asiat, joissa puoliso antaa tukeaan diabeteksen hoitoon, ovat alkaneet tuntua kullanarvoisilta. Vaan olisiko se niin, että kymmenen vuoden päästä, kun ruuhka on jo hälvennyt, voisin taas sanoa, että ei d mihinkään mitään vaikuta… Toivoa sopii 🙂

    Maaret, teillähän on yhteispeli hiottu vielä parempaan malliin. Toiset haaveilee hypokoirista, mutta ei se ole tuollainen hypopuolisokaan hassumpi vaihtoehto 🙂

    Anna-Maria, tuli lämmin, onnellinen olo myös sinun puolestasi. Kiitos sinulle!

  7. Maaret

    Hypopuoliso on hyvä, mutta hypokoirakin olisi mukava. Itseoppinut cairnterrierimme Anna oli sellainen.

  8. Sari

    Totta haastat Maaret – molempi parempi 🙂

    Itse taidan keskittyä vain tuohon hypopuolison koulimiseen, hänestä kun en saa allergista nuhaa ollenkaan.

  9. Maria

    Samoin kuin Tiina, tippalinssissä minäkin tätä luin ja näytän miehelle iltasella. Voin niin samaistua tuohon kaikkeen.
    (ja nyt tekis vain mieli käydä rutistamassa omaa ukkokultaa <3 🙂 )

  10. Riikka

    Moi Sari! Yllättän löydänkin sinut täältä! Meillä katkesi yhteys jossain vaiheessa…muistatko mua?
    Riikka

    1. Avatar photoSari

      Muistan, tietysti muistan 🙂 Kiva kun löysit tänne!

      Harvakseltaan olen joskus käynyt sun sivustoilla kurkkimassa. Kiva olisi kyllä kuulla teidän kuulumisia ihan muutenkin.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: