Kertakäyttöinen
Säännöllisen usein sosiaalisen median uumenissa tai muulla sähköisellä torilla, puskee diabeteskeskustelussa pintaan hoitovälineet ja niiden käyttö. Erityisen hämmentävä on keskustelu siitä, kuinka usein insuliinikynien neulat kuuluisi vaihtaa.
Ensimmäisen kerran, kun törmäsin tällaiseen keskusteluun, olin äimistynyt. Jotenkin tällaisena tottelevaisena keltanokka-diabeetikkona en olisi osannut edes ajatella toimivani vastoin hoito-ohjeita. Joku kertoi vaihtaneensa neulan useiden kuukausien käytön jälkeen, jos muisti. Toinen vaihtoi, mikäli pistäminen alkoi sattua tai jos neula meni tukkoon. Kolmas selitti, ettei vaan jaksa vaihtaa niitä ihan joka kerta eikä osannut tarkasti sanoa, miten usein se neula sitten lopulta tuli vaihdettua. Yhden henkilön tilanne oli niinkin surullinen, ettei saanut pyynnöistään huolimatta paikallisesta hoitovälinejakelusta riittävästi neuloja, ja siksi oli päätynyt käyttämään neuloja vähintään kaksi kertaa.
Neulathan ovat kertakäyttöisiä. Jokaisessa sinetöityyn ja steriiliin muovisuojukseen pakatussa neulassa on merkintä, jossa numero kaksi on vedetty viivalla ylitse. Vaikkei tästä olisi minulle heti sairastuttuani kerrottu, olisin asiaan varmasti vihkiytynyt myöhemminkin. Olen pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että neula vaihdetaan jokaisen piston jälkeen.
Voi olla, että olen hyväuskoinen, koska tämä kertakäyttöisyys on kuulemma vain markkinointi-ihmisten huijausta tai diabeteshoitajien nipotusta. Neulathan kestävät raakaa käyttöä lähes loputtomasti, jos muiden keskustelijoiden sanoihin uskoo. Suoraan sanottuna en näe syytä tätä kokeilla, koska oman kuntani hoitovälinejakelu toimii esimerkillisesti ja saan 5 mm neuloja niin paljon kuin tekee mieli niitä itseeni työntää, toisin sanoen henkilökohtaisen tarpeeni mukaan. Lisäksi olen havainnut, että ainakin omat neulani ovat hyvin hentoisia. Ne taipuvat aivan pienestäkin hipaisusta vinoiksi. Saattaa tietysti olla, että olen turhan riuska otteissani.
Keskimäärin neuloja menee itselläni päivässä 6-8 kappaletta. Jos lasketaan seitsemän neulan vuorokausitahdilla, kulutukseni vuodessa on 2548 neulaa. Hurjaa. Enemmän kuin neulojen suuri määrä, minua kuitenkin ihmetyttää se tieto, että vähintään noin usein annostelen insuliinia eli pistän itseäni. Sitä ei ajattele normaalisti ollenkaan. Tässä asiassa en suostu itkemään jättimäistä ekologista jalanjälkeäni enkä yhteiskunnalle tuottamaani tappiota. Etenkin kun neuloja vaihtamalla voi välttää vakavat ihohaitat tai insuliinin imeytymisongelmat, joita neulojen pitkä vaihtoväli todennäköisesti aiheuttaa.
Ei sillä, etten ymmärtäisi ihmisen laiskuutta tai säästämisen halua. Jos asian voisi turvallisesti jättää tekemättä, aivan varmasti antaisin laiskuudelleni vallan. Nyt olen vain opetellut tiukan rutiinin, jolla neula vaihtuu melkein huomaamatta joka ikinen kerta. Ärsyttävintä on neulojen mukana kanniskelu. En halua jättää julkisten tilojen roskiin neuloja, joihin esimerkiksi siivooja voi vahingossa osua neulan suojuksesta huolimatta. Pidän mukanani pientä neularasiaa, joka on jaettu kahteen osaan. Toisella puolella pidän käyttämättömät neulat ja toisella käytettyjen neulojen roskista. Tällä samalla metodilla toimin myös neljän päivän työmatkallani Saksaan. Kaikki neulat joita käytin, kuljetin myös takaisin kotiin. Liioiteltua ehkä, mutta havainnollistaa rutiinien voiman.
Neulan kiinnittämiseen kynään menee 6,27 sekuntia (otin ajan sekuntikellolla) ja hieman vähemmän aikaa kuluu sen irrottamiseen.
Alina Salmi
Anne Artukka
Deeblogin Vieraskynä
Anssi Lehto
Elsa 
Erika Drugge-Kesänen
Helmi Westergren
Jenni Kulo
Kalle-Ville Ruohonen
Kirsi Stjernberg
Kirsi-Maria Hytönen
Laura Manninen
Liisa Laitinen
Maaret Weide
Maarja Metsaviir
Maria Rasalahti
Miia Tuomaala
Miika Miettinen
Mika Haulo
Peter Lindberg
Petteri Rantamäki
Pia Sivunen
Salla Vähäkangas
Sari Pihlava
Teija Sihvo
Vuosien varrella neulanvaihto-ohjeetkin ovat vaihdelleet. Pari vuotta sitten sain vielä ohjeen vaihtaa kerran päivässä. Nyt ohje on tuo kertomasi jokaisen pistoksen yhteydessä. Onneksi emme enää elä aikaa, jolloin neulat ja ruiskut sterilisoitiin keittämällä. Iho kuitenkin kiittää terävästä neulasta – vähemmän mustelmia.
Näinhän se on, että kaikki muuttuu, hoito-ohjeetkin. Lisäksi eri hoitopaikat voivat käyttää eri aikakausilta olevia ohjeita, vaikkei se varmaan suotavaa olisi. Nykyisten kynäneulojen kanssa kuitenkin kuuluisi toimia erilailla kuin aikaisempien välineiden.
Itse en ole mustelmista huolissani vaan niistä muutoksista, joita ei näe kuin vasta sitten, kun voi olla jo liian myöhäistä.
Samaa mietin kuin Maaret. Ohjeet ovat vaihdelleet vuosien varrella. 90-luvun lamassa diabeetikot ohjattiin säästämään neulojaan ihan urakalla. Siinä mielessä ymmärrettävää, että osa porukasta toimii vastoin nykyisiä ohjeita – oppiiko ne vanhat koirat enää uusia temppuja?
Neulan vaihto joka kerta olisi ilman muuta järkevää – eikai kukaan tosisaan enää muuta väitä. Mulla ei pumppulaisena tätä ongelmaa ole, Vaan enpäs nyt taida muistaa milloin olen viimeksi vaihtanut verensokerimittauksen pistolaitteen neulan – pitääpä lähteä hoitamaan homma tältä istumalta :-/
Vanhatkin koirat oppivat vastoin yleistä luuloa uudet temput. Pitää vaan opettaa ahkerammin ja suurella toistomäärällä 🙂
Itselläkään lansetin neulan vaihtamiseen ei ole löytynyt hyvää rutiinia. Jostain syystä sen vaihtamiseen ei annettu hoitopaikasta tiukkoja ohjeita ja olen vaihtanut sen noin viikon välein. Jos sormien iho oireilee jotenkin, niin vaihdan aina lansetin neulan, vaikka olisin vaihtanut sen vain muutama päivä sitten.
Mielenkiintoisia laskelmia neulojen ja pistosten määrästä vuodessa Reija. Tärkeä asia tuo neulojen vaihto ylipäätään. Kuten Maaret ja Sari, muistan minäkin monenlaista pistovälinettä ja ohjeistusta vuosien varrelta, ja omatkin käytännöt ovat ehtineet muuttua useamman kerran. Oma iho on ehkä kuitenkin ollut se paras motivaattori, että jo muutaman vuoden olen vaihtanut neulan joka ikinen kerta. 38 vuotta useita pistoksia päivässä näkyy paikoin aika ikävällä tavalla ihossani, ja pahoin pelkään, että joissain kohdin peli on jo menetetty, vaikka kuinka neulaa vaihtaisi. Hyvä huomio Sarilta tuo verensokerimittauksen pistolaitteen neulan vaihtaminen, siinä olisi itselläkin vähän skarpattavaa
Tosiaan, on vaikeaa näin vähän aikaa sairastaneena ajatella sitä, miten paljon diabeteksen hoito on muuttunut – jopa lähivuosina. Saati sitä, mitä arki hoitovälineiden tai niiden puuttumisen aikakausina on ollut.
Voi olla, että parinkymmenen vuoden kuluttua olen sammaloitunut tiukasti silloin vanhentuneiksi tuomittuihin tapoihin hoidossani 😉
Sitä minä vaan ihmettelen, että miksi tosiaan en saisi heittää neulojani ja/tai liuskojani ja/tai pumppukrääsääni tavalliseen roskikseen ihan siivoojan hyvinvoinnista välittämättä. Eihän diabetes tartu verestä, kudosnestepisarasta tai insuliinista. Ja pieni reikä sormessa ei tee kovin kipeää.
En haluaisi olla siivoojana töissä paikoissa, joissa liikut. Voi olla, että riski saada vahingossa pistos kynäneulasta on olematon. En tiedä, koska en ole siivooja. Voin kuitenkin kuvitella sen kauhun, mikä tuollaisesta tapaturmasta seuraisi. Ei siivooja tai muu ulkopuolinen henkilö voi tietää millaisesta neulasta on kyse tai kenen jättämä se on. Myös diabeetikolla voi olla HIV-tartunta tai muu tarttuva sairaus.
Käytetyt liuskat ja muut muovijätteet voi mielestäni käsitellä normaaleina roskina.
Pingback: Diabeetikon lukunurkka: Insuliinikuolema - Deeblogi