hypoglykemia
17.1.2015 Reija Helkkula

Hypoglykemia – lahja diabeetikolle

Diabeetikon hypoglykemia eli alle 4 mmol/l laskeva verensokeri mielletään usein ainoastaan negatiivisena asiana sairastuneen elämässä. Kun kirjoitin ensimmäisen luonnosversion tekstistäni otsikolla ”Hyvä-paha hypo”, minulta kysyttiin, että milloin hypo voisi olla hyvä asia? Oletusarvo on yleisesti, ettei koskaan. Päätin vaihtaa otsikkoa ja kertoa teille.

Siitä huolimatta, että hypoglykemia on pahimmillaan vakava sairauskohtaus, en mitenkään muista omaa ensimmäistä kohtaustani. Todennäköisesti sellainen tuli melko pian kotiuduttuani sairaalasta tyypin 1 diabetes -diagnoosi mukanani. Ehkä syynä on se, että siedän todella hyvin matalan tuntemuksiksi kutsuttuja oireita. Tunnistan ne, mutten useinkaan kärsi niistä. Ehkä siksi tuo tärkeä kokemus on hivuttautunut ohitse jättämättä jälkeensä suuria muistijälkiä.

Suhtautumistani hypoglykemiaan voisi luonnehtia varovaisen uteliaaksi ja lievästi epäuskoiseksi. Tosin tuo varovaisuus on tullut vasta kokemusten lisäämänä. Noloahan tässä on se, että olen sairastunut aikuisiällä. Lapsen lailla minua kuitenkin houkutteli koskettaa kaunista kynttilänliekkiä. Useasti.

Veitsenterällä elon ikävämmät puolet tulivat esiin vasta, kun istahdin polkupyörän satulaan. Sisukas ja temperamenttinen luonne ei voinut antaa periksi matalantuntemuksille työmatkalla. Muistan viimeistä mäkeä polkiessani hokeneeni sinnikkäästi, että ”Kestää, kestää”. Sitten en muistakaan muuta kuin pimeyden.

Joku voi nyt miettiä, että tämä kirjoitushan näyttää hypoglykemian pahimmat puolet eikä niitä hyviä. Itselleni ne hyvät asiat ovat valjenneet vähitellen ikävien kokemusten myötä. Tärkeimpänä pidän sitä, että olen oppinut kunnioittamaan kehoni antamia varoitussignaaleja. Joskus ne voivat olla kuin väreitä tyvenen meriveden pinnalla ja toisena hetkenä sellaisia, jotka saavat merenkävijät tarkistamaan veneen ja laiturin välisiä köysiä. Nämä merkit eli matalan verensokerin tuntemukset kertovat minulle sen, että kehoni haluaa elää ja taistella vaaraa vastaan. Takaiskuista huolimatta en pysty näkemään hypoglykemiaa pahana, ikään kuin syyttäisin poikkeustilasta omaa elimistöäni.

Tämän oppimistyön lisäksi olen havainnut, että jokainen hypoglykemia on yksilöllinen ja niitä voi niputtaa vain hyvin karkealla tasolla. Yleisin oire itselläni on sellainen kevyen leijuva olo. Höttöinen. Samalla saatan olla äärettömän terävä ajattelultani. Yleensä muut eivät huomaa mitään, vaikka saatan olla hiljainen ja hyvin kalpea. Koska oireet ovat enimmäkseen positiivisia, joudun pakottamaan itseni mittaamaan ja syömään jotain. Toisessa ääripäässä oleva hypoglykemia on ikävämpi. Hikoilen luonnottoman runsaasti, vaikka vain istuisin työpisteelläni. Kotona ollessa riisun kaikki vaatteet yltäni, koska muuten ne kastuvat läpimäriksi. Töissä tilanne on hieman mutkikkaampi. Olen kerran saanut työkaverilta lainaksi kuivat vaatteet.

Hypoglykemiat ovat näyttäneet ihmisistä minulle yhden maailman upeimmista asioista. Auttamisen halun. Olen myös oppinut ottamaan vastaan apua. Aikuiseen liian sitkeästi tarraava kyynisyys muita ihmisiä kohtaan on joutanut lientymään. En pysty ajattelemaan hypoja yksiselitteisen pahana asiana, koska henkilökohtaisesti koen saaneeni niiden kautta erittäin suuren lahjan.

Metsäntuoksuinen koiraharrastaja, jonka perheeseen kuuluu kahdeksan tassua ja neljä jalkaa. Arkena pyöräilen hanatehtaalle, jossa toimin tuotetiedonhallinnan asiantuntijana. Vapaalla ollessa metsästän ja jäljestän bretagnenbassettien kanssa. Jänisjemma-blogiLinkedInPinterestTwitter

Kommentit tähän postaukseen

  1. Maaret

    ”Hyvä hypohan” on silloin kun sen itse tuntee ja osaa korjata verensokerin itse. ”Paha” se on silloin kun alhaisen verensokerin tuntemusta ei itse tunne. Toivokaamme, että meidän kaikkien diabeetikoiden lähellä on tarvittaessa ihminen, joka osaa antaa lasillisen tuoremehua, maitoa, hunajaa tai jotain muuta verensokeria nostavaa silloin kun sen tarve on. Ja joskushan se lähellä oleva voi ollakin nelijalkainen Hypokoira

  2. Kirsi

    Mielenkiintoinen näkökulma hypoihin, tekee hyvää tällaiselle ”vanhalle deelle” lukea
    vähän tuoreita näkökulmia aiheeseen liittyen. Seuraavaa juttua odotellessa

  3. Sari

    Tuo sinnikäs itsensä eteenpäin käskeminen hypoissaan on varsin tuttua. Mietiskelen usein hypotuntemusten tullessa, että teen tämän, tuon ja sen valmiiksi ja sitten vasta menen ottamaan jotain syötävää, Tunnen vielä pystyväni ja kuvittelen, että kukaan ei huomaa minussa mitään outoa.

    Mitään dramaattista ei ole koskaan tapahtunut – toivottavasti sinäkin selvisit tuosta pyöräilyjutusta kutakuinkin ehjin nahoin. Totuus kohdallani on kuitenkin se, että kyllä toiset huomaavat minun olevan outo. Lähikaupan kassa katselee vinoon, kun joskus korttimaksun kanssa oli niin paljon ongelmia. Lähipiiri ja työkaveritkin tunnistavat hypot herkästi.

    Olenkin mietiskellyt, että ehkäpä minä hypoissani olen pahimmillani vähän kuin juoppo ratissa, joka väittää, että kyllä minä vielä osaan ajaa, vaikka vähän tuli juotuakin. Tämän ymmärryksen myötä olen yrittänyt lääkitä itseäni vähän aiemmin kuin aikaisemmin – vaikka kuvittelisin olevani ihan terävä, niin aina se ei kohdallani vastaa totuutta.

  4. Reija

    Kiitos kommenteista!

    Maaret: Matalan tuntemukset ja niiden tärkeys on valjenut minulle vasta, kun tajusin, että ne voi menettää. Se ei haittaa, jos tuntemukset ovat lieviä, mutta niitä pitää vaalia aarteena.

    Kirsi: En osaa sanoa onko näkökulmani tuore, mutta varmasti sairastumisvuodet muuttavat sitä, miten diabetekseen suhtautuu. Onko tämä sairaus vanha kumppani, hieman epäilyttävä uusi tuttavuus vai jotain siltä väliltä 😉

    Sari: Jokainen hypo on yksilö, mutta sen lisäksi myös me diabetestä sairastavatkin olemme. En käyttäydy matalan sokerin takia sen oudommin kuin muutoinkaan. Minun lähipiirissäni kukaan (ammattilaisetkaan) ei ole havainnut matalaa verensokeriani.

  5. KK

    Todella mielenkiintoista, että olet maininnut tuon terävästi ajattelun. Aikamme suuret nerot olivat ehkäpä diabeetikkoja !

    1. Avatar photoReija

      Neroudesta en osaa sanoa, mutta ehkä yhteen asiaan pystyy keskittymään terävämmin. Itse ainakin olen oppinut hyödyntämään tuota oloa tarkkuutta vaativissa työtehtävissä. Pitää tietysti tiedostaa tilanne ja tunnustella omaa oloa. Kuten sanottua, jokainen hypoglykemia on erilainen ja turhia riskejä ei sovi ottaa.

  6. Liisa

    Näin D-lapsen vanhempana on mielenkiintoista lukea aikuisen näkökanta hypoihin, ne ainakin meidän arjessa on se mitä pelätään; lapsen kanssa opetellaan niitä ajoissa tunnistamaan. Raikas näkökanta, hyvä teksti! 🙂

    1. Avatar photoReija

      Jos minulla olisi diabetesta sairastava lapsi, toimisin aivan samoin kuin sinä. Aikuisena diabeetikkona asiat näkee ja kokee ihan eri valossa. On ihan eri asia opetella tuntemaan omaa diabetestaan kuin toisen ihmisen – ja vielä lapsen. Kaikki kunnia ja kumarrus teille diabetes-lasten vanhemmat. En edes voi kuvitella.

  7. Pingback: Tuntemus-cocktail, olkaa hyvä - Deeblogi

  8. Joni

    ”Samalla saatan olla äärettömän terävä ajattelultani.”

    Se on harhaa, et ole sen terävämpi, päinvastoin, olet keskittynyt omaan oloosi sisältäpäin.
    Kun ruumis, korjaan vartalo, kertoo jotain, sitä on kuunneltava. Muuta ei kutsuta suinkaan sinnikkyydeksi vaan tyhmyydeksi.

    1. Avatar photoReija Helkkula

      Heippa Joni ja kiitos kommentistasi! Eikös kuitenkin ole erittäin hyvä, että tämä ”terävä havainnointi” laittaa myös huomaamaan omia tuntemuksia, mm. niitä hypoglykemiasta varoittavia olotiloja. Miksi se mielestäsi tarkoittaa, etten reagoi huomaamiini oireisiin?

      Diabetes on itsessään älykkyyttä ja sinnikkyyttä (kyllä!) vaativa sairaus, ja siksi toivoisin, ettei ketään sen kanssa kamppailevaa haukuttaisi tyhmäksi.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: